HomeSavon rykmentti → Ruotulaitoksen loppu

Ruotulaitoksen loppu

Suomen sodan loppu ja autonomian aika

Syksyn 1808 viivytystaistelujen ja perääntymisen jatkona Olkilahden aseleposopimuksessa sovittiin marraskuussa että Ruotsin armeija vetäytyy Kemijoen taakse. Vuodenvaihteessa sotatoimet Suomen maaperällä olivat käytännössä ohi.

Maaliskuussa 1809 Porvoon maapäivillä sovittiin ruotujoukkojen hajottamisesta 50 vuodeksi. Upseerit ja aliupseerit saivat pitää palkkaetunsa; sen sijaan miehistö menetti torppansa ja sotilaspalkkansa. Ruotutalolliset maksoivat vakanssimaksua sotilaan asettamisen sijaan. Vuonna 1810 päätettiin että Ruotsin armeijan sääntöjen mukaiset eläkkeet maksettaisiin.

Seuraavan kerran ruotujoukkoja oli Krimin sodan aikana 1850-luvulla. Ruotulaitos lakkautettin lopullisesti 1885, vakanssimaksua perittiin vielä 1889.

Armeija Länsi-Pohjassa

Vuoden 1809 alussa jäljellä olevat suomalaiset joukot olivat Länsi-Pohjassa, jossa sotatoimet vielä jatkuivat syyskuussa solmittuun Haminan rauhaan asti.

Lokakuun alussa von Döbelnin komennossa Uumajassa oli vielä noin 2400 miestä jotka von Döbeln nyt vapautti Ruotsin armeijan palveluksesta. Sodan alussa 22 suomalaisessa ruotujakoisessa ja värvätyssä joukko-osastossa oli lähes 20 tuhatta miestä.

Syksyn aikana selviteltiin mikä oli joukkojen tila, sekä miesten toiveita tulevaisuuden suhteen. Luetteloita sodan jälkeen Uumajassa.

Suomeen haluavien miesten kotiinkuljetus toteutui seuraavan purjehduskauden alettua kesään 1810 mennessä.

Ruotsin palveluksessa

Noin 1300 miestä halusi kuitenkin jatkaa Ruotsin joukko-osastojen palveluksessa.

Suomalaiseen tykistörykmenttiin värvättyjä suomalaisten joukkojen miehiä: Katselmus 1809

Suomalaiset tykistörykmentit hajotettiin 1811 ja miehet sijoitettiiin ruotsalaisiin yksiköihin. Viimeisetkin miehet palasivat kotimaahan vasta 1820.

Suomalaiset kenttäpataljoonat

Lopuista miehistä muodostettiin 1. ja 2. suomalainen kenttäpataljoona. Nämä sijoitettiin Uumajaan ja Gävleen odottamaan siirtoa rajavalvontatehtäviin Haaparantaan ja Grislehamniin.

© Väinö Holopainen 2024