Sukututkimus → Veikko Holopainen: Sukutarina → 2. luku

Toinen luku

Solansuun torpparina

Oli eletty vuoden 1909 kevääseen, toukokuun puolivälin tienoille. Talvi oli jäänyt taakse kaikkine puutteineen, iloineen ja murheineen. Oli saatu ensimmäiset kokemukset torpparin elämästä ja siitä asunnosta, johon syksyllä muutettiin torpparisopimuksen mukaisesti.

Tämän asunnon pääasiallisen asuintilan muodostivat suurikokoinen savutupa, lattia-alaltaan noin kuusi kertaa kuusi metriä, toinen huomattavasti pienempi huone, sekä eteinen ja ruokakomero. Tuvan seinillä oli kaksi pientä yksinkertaista ikkunaa antamassa sisälle valoa, mutta nekin piti talven ajaksi ulkopuolelta peittää melkein kokonaan, ettei niistä tulisi kylmää sisälle. Pienessä asuinhuoneessa oli yksi samanlainen ikkuna kuin tuvassakin, ja sekin oli peitettävä talveksi. Molemmat huoneet olivat hyvin kylmiä, liekö se sitten johtunut huonoista lämmitysmahdollisuuksista vai rakennuksen huonosta kunnosta, vai kummastakin. Kaiken lisäksi savutuvan ilma oli aina hyvin epäpuhdasta hengittää, ja savutupa oli myös hyvä kasvualusta ja pesimispaikka kaikenlaisille bakteereille ja erilaisille sairauksille, jotka siihen aikaan olivat yleisinä vitsauksina etenkin vähävaraisen kansan keskuudessa.

Mutta Kalle Kustin nuori vaimo Iida Maria oli siisti ja tarmokas kodin hengetär. Hän piti paikat puhtaina ja nurkat siisteinä, niin että bakteerit ja pöpöt eivät saaneet kovinkaan suurta valtaa. Hän piti hyvää huolta myös poikien vaatteiden kunnosta ja puhtaudesta siitäkin huolimatta, että pojat olivat hänen miehensä Kalle Kustin ja hänen ensimmäisen aviovaimonsa, Fredrikan yhteisiä lapsia. Kun Iida Maria oli suostunut Kalle Kustin kosintaan, hän oli myös lupautunut olemaan äiti Kalle Kustin pojille, ja sen lupauksen hän tinkimättömästi täytti.

Iida Marian puhtaus ja hyvä huolenpito varmastikin osaltaan vaikuttivat siihen, että yksikään pojista ei sairastunut koko pitkänä talvena. Samoin mummo Maria Loviisa pysyi terveenä koko talven, vaikka hän oli jo 67-vuotias.

* * *

Kalle Kusti oli vielä entisessä työpaikassaan Vännilänharjulla, mutta nyt hän aikoi jäädä pois toukokuun puolivälissä tekemään vuokraamansa tilan kevättöitä. Vanhin poika Otto teki talven aikana possakkapäivät vuokraisännälle.

Vännilänharjun isäntäväki oli antanut Kalle Kustille edellisenä syksynä kaksi lehmää ruokkokorvausta vastaan. Isäntäväki oli myös luvannut niille ruuat talven ajaksi, ylimääräisenä korvauksena pitkäaikaiselle hyvälle työntekijälle. Lisäksi Kalle Kusti oli ostanut yhden lehmän, ja yksi oli vielä tiedossa ennen laitumelle laskemista. Kaikkiaan kertyi viisipäinen karja kesäksi lypsämään. Kun oli jo ennestään tiedossa, että laidunmaat ovat heinäiset ja muutenkin hyvät, tiesi se sitä että karjasta olisi kesän aikana aika paljon tuloa. Siihen aikaan kerma kirnuttiin voiksi kotona, ja voi myytiin kauppaan tai Kuopion torilla suoraan kuluttajille.

Hevosenkin Kalle Kusti osti kevättalvella. Sitä tarvittiin jo toukotöiden teossa heti ensimmäisenä keväänä - vuokratilalla oli valmista peltoa noin viisi hehtaaria. Myös muokkausvälineitä ja muita peltotyökaluja tarvittiin, mutta niitä valmistettiin kotona niin paljon kuin mahdollista, tai teetettiin sepällä.

Sen ajan muokkausväline oli risukarhi, joka tehtiin hyvin oksaisista kuusista. Kyntövälineenä oli puuaatra, johon seppä takoi raudasta kärkiosan, ettei se kuluisi liian nopeasti loppuun. Kotona valmistettiin myös kaikki hevosen ajopelit, kuten tukki- ja muut reet. Jopa kärrynpyörät valmistettiin itse, ainoastaan raudoitustyön teki seppä. Samoin kaikki kotitaloudessa tarvittavat astiat valmistettiin kotona. Siten saatiin rahan käyttö mahdollisimman vähäiseksi, kun tulotkin olivat vähäiset.

Vuokratilan isäntä, maanviljelijä Aaro Pietikäinen, lupautui hyväntahtoisesti lainaamaan tarvittavat ohran siemenet sillä ehdolla, että syksyllä ne pitää maksaa takaisin kaksinkertaisesti. Ohraa aiottiin laittaa paljon, noin neljän hehtaarin ala, koska muuta viljaa ei ensimmäiseksi kesäksi ollut mahdollista järjestää kasvamaan. Kauraa ei silloin vielä paljoa viljeltykään, ja ruis olisi pitänyt kylvää jo edellisenä syksynä. Lisäksi oli tarkoitus istuttaa isohko ala perunaa. Koska perhe oli kahdeksanpäinen, ruokaa ja etenkin perunaa kului talven aikana paljon. Näyttelihän peruna ruokataloudessa hyvin huomattavaa osaa. Myös turnipsia, tuota sen ajan lypsykarjan väkirehua, aiottiin kylvää aika suuri alue, jotta sitä riittäisi antaa lehmille, ja lehmät puolestaan antaisivat mahdollisimman paljon maitoa.

Pian olikin aika ryhtyä muokkaus- ja kylvötöihin. Ensin maa muokattiin mahdollisimman hyväksi. Kun se oli sopivan kuivaa, ryhdyttiin kylvämään. Siemenet kylvettiin käsin tasaisesti joka paikkaan. Joku pojista laittoi merkeiksi pieniä oksia kylvöksen varteen, että kylväjä näkisi mitä myöten hän on kylvänyt ja osaisi sen mukaan edetä. Tässä työssä meni useita päiviä. Kun viljan, perunan ja muiden juurikasvien siemenet olivat maassa, kylvettiin vielä naurista kaskialueeseen, jonka Tatu ja Pekka olivat hakanneet rasiksi keväällä heti lumien sulamisen jälkeen.

Kun kevätkylvöt oli saatu päätökseen, odotettiin jännittyneinä niiden oraalletuloa ja taimettumista. Tämä oli heidän ensimmäinen oma kylvöksensä, mikä toi siihen jännitystä tavallista enemmän. Lisäksi ei ollut minkäänlaista tietoa näiden maiden kasvukunnosta. Apulantaa ei silloin vielä edes tunnettu, puhumattakaan niiden käytöstä vuokratilalla. Kaikki kasvu oli riippuvaista kesän hyvyydestä tai huonoudesta.

Oli Kalle Kustilla toinenkin auttaja, johon hän luotti ehkä kaikkein eniten. Joka kerran kun hän aloitti kylvämisen, risti hän kätensä ja nöyrästi anoi korkeimman siunausta työlleen. Vasta sitten hän ryhtyi työhön. Aivan samoin hän teki myös ruokapöydän ääreen istuessaan - hän siunasi ruuan ja vasta sitten aloitti syömisen. Se oli hänellä hyvin kaunis ja ihailtava tapa, jota jouduin monta kertaa ihan läheltä seuraamaan. Se teki seuraajankin mielen nöyräksi, ja siinä tunsi itsensä avuttomaksi. Kalle Kusti oli tuollainen nöyrä, hiljainen uskovainen, joka ei koskaan uskollaan ja viattomuudellaan kerskunut. Hän ei tahtonut näyttää muille omaa harrasmielisyyttään.

Kevättöiden jälkeen alkoi kiireinen laidunaitojen kuntoonlaitto, että saataisiin laskea karja ulos. Siltä alkoi käydä talveksi varattu ruoka hyvin vähiin, olihan kesäkuu ehtinyt jo pitkälle. Laitumella ruokaa olisi jo vaikka millä mitalla. Aidat tulivat kuntoon parissa päivässä, ja niin karja saatiin laitumelle. Sekös oli hauskaa, kun pääsi pimeästä ahtaasta navetasta vapaasti luontoon kirmaamaan ja haukkaamaan taas pitkän talven jälkeen vihreää ruohoa.

* * *

Kun Kalle Kusti lopetti työt Vännilänharjun talossa toukokuun puolivälissä, hän ehdotti, että eikö hänen vanhin poikansa Otto voisi tulla sinne työmieheksi hänen tilalleen. Otto oli jo täyttänyt viisitoista vuotta, ja hän oli terve ja ahkera nuori mies. Hän osasi tehdä kaikenlaisia maataloustöitä.

Mielihyvin Vännilänharjun isäntä lupasi ottaa Oton sanoen: "Antaa vaan tulla pojan tänne isänsä työn jatkajaksi."

Sitten hän vielä jatkoi: "Jos pojasta tulee yhtä hyvä työmies kuin isänsä on, niin hänellä on työpaikkaa pitkäksi aikaa. Hän saisi muuten tulla vaikka kuinka pian, kun täällä miestä pikaisesti tarvittaisiin. Piakkoinhan alkaa kevätkylvöjen aika."

"Hän voi tulla vaikka aamulla", sanoi siihen Kalle Kusti. Otto suunnisti seuraavana aamuna matkansa kohti Vännilänharjua; työmieheksi taloon, jossa hänen isänsä oli palvellut noin kaksikymmentäkuusi vuotta.

* * *

Kesä edistyi pikku hiljaa, ja oli jo juhannuksen aika. Ilma oli kesäinen ja kasvulle suotuisa. Viljapellot näyttivät hyvin orastaneen ja perunakin oli mukavasti taimella. Kaikki juurikasvit näyttivät lähteneen kasvun alkuun. Myös karja alkoi antaa hyvällä laitumella runsaasti maitoa, joten saatiin paljon voita myytäväksi. Tuntui siltä kuin onni olisi potkaissut heitä useamman kerran, huopatöppöset jalassa. Tulevaisuus näytti niin valoisalta, että he eivät näin äkkiä olleet osanneet sellaisesta uneksiakaan.

Säätyvaltiopäivät antoivat samana vuotena, siis 1909, asetuksen jossa turvattiin vuokralaisen oikeuksia; vuokranantaja ei saisi enää häätää vuokralaista pois vuokraamaltaan tilalta. Lisäksi vuokrasopimus oli pakko tehdä kirjallisena, ja sen kestoaika oli viisikymmentä vuotta.

Tämä asetus antoi torppareille sellaisen varmuuden, että he tunsivat nyt olevansa kuin omassa kodissaan ja isäntiä talossaan. He saivat laittaa ja rakentaa torppansa vaikka kuinka hyvään kuntoon, ja he voivat kunnostaa entiset pellot tuottaviksi ja raivata uutta. Siten oli mahdollista pitää entistä suurempaa karjaa ja saada lisää tuloa. Torpparien elämä muuttui paljon aikaisempaa valoisammaksi ja turvallisemmaksi, kun ei ollut ainaista poishäätämisen pelkoa uhkaamassa.

Sellaisen vuokrasopimuksen sai Kalle Kustikin solmittua vuokraisäntänsä Aaro Pietikäisen kanssa. Sen päivän jälkeen perhe alkoi kutsua Solansuun torppaa kodikseen ja pitää sitä kotinaan.

Kalle Kustilta itseltään meni possakassa eli vuokran maksussa suuri osa kesästä, olihan vuokra maksettava työnä. Vuokraisäntä ei hyväksynyt poikia possakan tekoon, sanoen että eivät he vielä jaksa tehdä aikuisen miehen työmäärää. Näinhän asia kai olikin, olivathan pojat vielä keskenkasvuisia. Tatukin, joka oli kotona olevista pojista vanhin, oli vasta kolmetoistavuotias. Otto olisi isännälle kelvannut, mutta hän meni työmieheksi muualle.

Kotitöissä kaikki pojat olivat hyvinkin suurena apuna. Koska perheen päämieheltä meni paljon työaikaa vuokran maksuun - hänen oli oltava vuokraisännän töissä ensin kaksi, myöhemmin kolme päivää viikossa - oli kotitöitä tehtävä myös perheen lasten, itse kunkin vointinsa mukaan.

Yksi poikien tärkeimmistä kesäajan töistä oli juurikasmaiden hoito, ja he pitivätkin niistä hyvän huolen. Lisäksi lehmien kotiin ajaminen lypsettäväksi aamuin illoin kuului Oton jälkeen vanhimpien poikien, Tatun ja Pekan, tehtäviin. Muutenkin piti olla lypsypaikalla uuden äidin Iida Marian toverina. Nuorimmat Lassi ja Junnu olivat vielä niin pieniä, että he olivat enimmäkseen omissa leikeissään tai mummon seurana. Junnu oli vasta viisivuotias ja Lassi pari vuotta häntä vanhempi.

* * *

Oltiin heinäkuussa, ja myös Solansuun torpassa oli heinänteko alkamassa. Siihen osallistui mahdollisuuksien mukaan lähes koko perhe. Ainoastaan Iida Maria ei ollut mukana, sillä hän oli juuri saanut kaksi pirteää tyttöä miehensä äidin Maria Loviisan avustamana. Synnytys tapahtui savusaunassa, niin kuin siihen aikaan oli yleisesti tapana. Mummolla oli kokemusta hoitaa sekä äiti että lapset, olihan hän itsekin synnyttänyt monta kertaa ja ollut useasti kätilön töissä.

Heinäntekokin edistyi. Kaikkein hankalinta se oli Matonotkossa, koska niitty oli kaukana asunnolta, noin kahden kilometrin päässä. Matonotkoon piti lähteä eväiden kanssa koko päivän reissulle. Jos sattuikin tulemaan sade, saattoi päivä mennä hukkaan. Onneksi sade ei nyt sanottavasti häirinnyt, ja niin tulivat Matonotkonkin heinät tehdyiksi. Koko heinänteko saatiin päätökseen kohtuullisessa ajassa.

Mummo Maria Loviisa piti hyvää huolta nuoresta äidistä, Iida Mariasta, ja myös niistä kahdesta uudesta perheenjäsenestä, jotka syntyivät tähän maailmaan juuri kovimpien heinäkiireiden aikaan. Mummo hoiteli nuoren äidin ja kaksosten lisäksi myös kaikki ne työt, jotka Iida Maria tavallisesti teki. Hän jopa lypsi lehmät, joten siitäkään ei tullut ongelmaa Iida Marian ollessa lapsivuoteessa.

Kului muutama viikko, lapset kasvoivat ja voivat hyvin. Myös äidin terveys ja kunto palaili entiselleen. Lapset kastettiin. Toinen heistä sai nimekseen Hilja Johanna, kutsumanimenä Hilja. Toisesta tytöstä tehtiin Elsa Maria, ja hänen kutsumanimekseen tuli Elsa. Nyt oli torpparin perheessä myös tyttölapsia kasvamassa, kun tähän asti oli ollut vain poikia.

* * *

Aika kului jokapäiväisiä askareita tehdessä ja lapsia hoivaillessa. Joulu oli jo takanapäin, ja oli jo kevät 1910. Oli kevättöiden aika taas edessä, myös Solansuun torpassa. Oli tehtävä kylvöt ja saatava kasvamaan niin viljat kuin perunat ja muut juurikasvit. Myös laidunaidat piti taas laittaa kuntoon. Mutta nämä hommat olivat kaikki tuttuja, tehtiinhän ne jo kerran edellisenä keväänä.

Iida Maria ehdotti, että laitettaisiin pellaviakin kasvamaan, koska heillä olisi mummon kanssa talvella aikaa niitä jalostaa. Niistä saataisiin talouden ja perheen tarpeisiin vaatetavaraa. Niin kylvettiin pellavaakin.

Kesä meni ja tuli syksy. Vuoden sato oli korjattu talteen, ja siitä tuli kohtalaisen hyvä. Tuntui ihan turvalliselta valmistautua talven viettoon, olihan jo vuokraisäntäkin saanut oman osuutensa sadosta. Aika kului, meni taas joulu ja vaihtui uusi vuosi, tuli kevät ja kesä. Elämä kulki omaa kulkuaan.

Oli vuosi 1911. Pojat olivat ehdottaneet isälleen, että laitettaisiin talven aikana kalanpyydyksiä, niin että saataisiin keväällä ja kesällä kalastaa, ja saataisiin kalasta vaihtelua ruokaan. Perheen naisväki oli poikien kanssa kovasti samaa mieltä. Tatu ja Pekka lupasivat hoitaa kalastuksen tavallisen työajan ulkopuolella.

Niinpä ruvettiin puuhaan, kudottiin ja valmistettiin kotona rysiä ja mertoja. Isä opetti pojat valmistamaan pyydyksiä. Pianhan pojat oppivatkin, sillä kalastus innosti heitä kovasti. Myös vihtamertoja valmistettiin pajun varvuista. Ne olivat helppoja tehdä, eivätkä tarvikkeet maksaneet mitään. Niillä saattoi saada hyvinkin paljon pikkukaloja, särkiä ja ahvenia, keväisin kutuaikaan.

Tuli sitten kevät ja järvet vapautuivat jäistä. Pojat olivat valmiita viemään kalanpyydykset veteen. Ensimmäisellä kerralla isä lähti mukaan oppaaksi, koska hän tiesi poikia paremmin kalaiset rannat, ja osasi neuvoa miten mikin pyydys veteen asetetaan.

Oli kulunut vuorokausi siitä kun pyydykset oli laitettu järveen. Tatu ja Pekka menivät innokkaina ja uteliaina niitä kokemaan. Kalaa oli jo ensi kerralla niin, että kotona pääsi syömään sitä monella tavalla. Sen jälkeen ei kalaa puuttunut Solansuun torpasta, vaikka kalastajat saattoivatkin vaihtua.

* * *

Pikku tyttäret Hilja ja Elsa eivät olleet enää vauvoja, olivathan he pikapuoliin kahden vuoden ikäisiä. He juoksivat lattialla jo kovasti. Näytti ihan kuin he nauttisivat siitä, että heitä oli kaksi samanikäistä temmeltäjää. Nähtävästi heillä oli yhdessä hauskaa.

Iida Maria odotti jälleen pienokaista syntyväksi; uusi perheenjäsen syntyi kesäkuussa. Hän oli tomera poika, oikein reipas miehen alku. Kasteessa hänelle annettiin nimeksi Eino, ja hän oli Kalle Kustin ja Iida Marian kolmas yhteinen lapsi. Mummo Maria Loviisa auttoi hänet tähän maailmaan varmasti ja tottuneesti.

Oli kulunut noin puoli vuotta Eino-pojan syntymästä, kun mummo sairastui vaikeasti. Hän ei siitä koskaan toipunut vaan riutui riutumistaan, kunnes hänen voimansa loppuivat ja hän jätti tämän maallisen vaelluksensa. Silloin oli elokuu 1912. Maria Loviisa oli kuollessaan seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Suuri omaisten joukko jäi hellää äitiä ja huolehtivaista mummoa kaipaamaan.

Juuri kun perhe alkoi selviytyä mummon hautajaisista ja hänen poismenonsa aiheuttamasta surusta, Iida Marian seuraava synnyttämisaika oli käsillä. Syyskuussa syntyi taas terve komea poika. Hän oli neljäs yhteinen lapsi, mutta Kalle Kustille nyt syntynyt lapsi oli jo kaikkiaan yhdeksäs.

Nyt ei enää synnytyksen avustajana ollut entinen tuttu ja turvallinen Maria Loviisa. Lähinaapurissa oli taitava ja auttavainen Liisa-emäntä, jonka Kalle Kusti kävi kiireen vilkkaa pyytämässä paikalle. Hän taisi myöskin kätilön tehtävät ja osasi hoivata äidin ja lapsen niin että molempien olo oli täysin turvallinen. Pojalle annettiin nimeksi Tauno.

Iida Maria oli nyt kahden tytön ja kahden pojan äiti, vaikka avioliitto oli kestänyt vasta vähän yli neljä vuotta.

* * *

Kun vuodet kuluivat, lapset kasvoivat ja ikä karttui. Tatu ja Pekka alkoivat olla aikuisia miehiä; Tatu oli jo täyttänyt kuusitoista ja Pekkakin oli neljätoistavuotias. Lassi oli yhdentoista. Hänkin oli jo kova työmies, ainakin kotitöissä. Junnu oli vasta yhdeksän, ja hänen aikansa kului siinä kun hän kaitsi nuorimpia veljiään ja sisariaan, koska mummoa ei ollut enää lapsenvahtina.

Kun oma työvoima näin vahvistui, alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota tilan kuntoon ja peltojen tuottavuuteen. Ojia perattiin ja kaivettiin uusia mihin näytti olevan tarpeellista. Kiviä raahattiin pois pelloilta. Isoimpia haudattiin maan alle, kun niitä ei voitu pois kuljettaa. Myös uutta peltoa alettiin raivata. Pyrittiin saamaan aina rukiille ainakin osa uutta peltoa, koska se antoi useimmin hyvän sadon. Kaskia hakattiin ja poltettiin, ja niissä viljeltiin ruista ja ohraa. Kaskessa kasvatettiin myös palonaurista. Se oli erittäin hyvänmakuista syödä ja säilyi hyvin talvellakin.

Näillä töillä oli sellainenkin hyöty, että pojat oppivat tekemään kaikkea silloin kun he alkoivat työhön pystyä. Se oli melkein kuin ammattikoulu. Samalla tilan tuottavuus parani ja perheen elämä ja toimeentulo varmistui.

Rakennuksiakin kunnostettiin. Karjarakennus uusittiin kokonaan. Entinen kävi liian ahtaaksi karjan jatkuvasti suurentuessa, ja se oli myös ollut huonokuntoinen. Hevosen talli laitettiin entistä parempaan kuntoon, olihan se ollut vain kuja jossa oli katto mutta ei paljoakaan seiniä. Siinä oli hevosella talvella kylmä. Aperuokakin siinä jäätyi, eikä sitä voinut syödä.

Myös uutta asuinrakennusta alettiin suunnitella. Toiveena oli entistä isompi asunto, jossa olisi ikkunat seinillä ja tavalliset uunit, joista savu menisi piipun kautta ulos - että ei tarvitsisi aina savun seassa asua.

* * *

Oli taas kevät. Jokakeväiset peltotyöt ja aitojen laitot oli saatu päätökseen. Iida Maria odotti jälleen uutta perheenlisäystä, ja pian hänelle syntyi terve tyttövauva naapurin Liisa-emännän avustamana. Tyttö sai nimekseen Helvi, ja hän oli Iida Marian viides lapsi.

Vuodet olivat vierineet niin että elettiin jo vuotta 1914. Nyt oli Tatustakin tullut niin aikuinen mies, että vuokraisäntä hyväksyi hänet isänsä Kalle Kustin tilalle possakkapäivien tekoon. Isä ja nuoremmat pojat raivasivat uutta peltoa muiden töiden ohella. Otto oli edelleen Vännilänharjulla, minne hän neljä vuotta aikaisemmin oli mennyt työmieheksi isänsä jälkeen.

Sinä vuotena myös maailman tilanne kärjistyi räjähdyspisteeseen. Alkoi ensimmäinen maailmansota, joka oli monille Euroopan maille hyvin tuhoisa. Suomeen asti sen vaikutukset eivät kovinkaan paljoa vielä silloin ulottuneet, vaikka Suomessakin kytivät jo omat itsenäistymishaaveet.

Siihen aikaan alkoivat puutavarafirmat olla kiinnostuneita maanomistajien metsistä. Ne alkoivat ostaa puuta ja maksaa kohtuullista hintaa. Metsät olivat silloin yleensä hyviä, koska niitä ei aikaisemmin kukaan ollut ostanut, eikä niillä näin ollen ollut kovinkaan suurta arvoa. Puukaupan alkaminen antoi myös työtä tilattomalle väestölle ja vuokraviljelijöille. Se toi rahatuloa metsän omistajillekin, mutta ennen kaikkea juuri sille väestönosalle, joka niitä tuloja kaikkein kipeimmin tarvitsi.

Niin Kalle Kustikin poikiensa Tatun, Pekan ja Lassin kanssa alkoi käydä metsätöissä, tekemässä ja myös ajamassa lähiseudun myydyistä metsistä. Silloin pidettiin puutavarasavotoita käynnissä vain talven aikana, kesällä ei metsätöitä tehty lainkaan.

Metsätöissä kuljettiin hyvin ahkeraan, ainoastaan possakkapäivät kävi Kalle Kusti itse tai Tatu vuokraisännälle tekemässä.

Junnu oli kotihommilla auttamassa Iida Mariaa ja hoivaamassa nuorimpia lapsia. Kyllä Junnukin olisi mieluusti lähtenyt metsään, olihan hän jo kaksitoistavuotias, mutta kun kaksoissisarukset Hilja ja Elsa olivat vasta kuusivuotiaita, ei heistä ollut hoivaamaan nuorempia lapsia sillä aikaa kun äiti oli karjanhoidossa navetassa, puhumattakaan muusta työavusta. Iida Marian työmäärä oli lisääntynyt huomattavasti, kun oli monta pientä lasta hoidettavana ja myös karjamäärä oli lisääntynyt. Lehmäluku oli noussut jo kuuteen, lisäksi oli lampaita ja muuta pientä karjaa. Nämä kaikki yhdessä ruuanlaiton ja muun kodinhoidon kanssa antoivat liiankin paljon työtä yhdelle naisihmiselle, siksi miehinen apu oli tarpeen. Yhden pojan oli välttämätöntä olla kotitöillä; koska Junnu oli vielä liian nuori raskaisiin metsätöihin, pihamiehenä olo sopi parhaiten hänelle.

* * *

Näin meni aika eteenpäin. Kesä meni taas ohi tavanomaisine kevättöineen, heinäkiireineen ja possakkapäivineen. Tuli talvi, ja miehet aloittivat metsätyöt jo marraskuulla. Siinä meni joulunaikakin ohitse ja vaihtui vuosi 1916, oltiin jo maaliskuussa.

Perhe lisääntyi taas yhdellä pienokaisella Iida Marian synnyttäessä pojan. Hän oli kuudes lapsi ja sai kasteessa nimekseen Jalmari. Kuorma alkoi käydä liian raskaaksi Iida Marialle, sillä hän melkein joka aika odotti uutta lasta tai ainakin imetti entistä. Niinpä hän Jalmarin syntymisen jälkeen toipui paljon aikaisempaa hitaammin ja ehkäpä ei ihan täydellisesti toipunutkaan. Hänen ennen iloinen ja reipas mielialansa muuttui hiljaiseksi ja alistuvaksi.

Oli taas kesä ja heinäntekoaika parhaimmillaan. Muu joukko lähti heinäntekoon, Iida Marian jäi kotiin pienimpien lasten kanssa. Koska heinänteko oli nyt lähellä kotia, menivät Hilja ja Elsakin mukaan, ja myös Eino kelpuutettiin. He poimivat heinäntekopaikan lähistöltä marjoja sillä aikaa kun muu väki oli heinätöissä.

Taunokin mieluili kovasti mukaan, mutta häntä ei äiti päästänyt, koska hän oli vielä liian pieni ja olisi vain toisille haittana. Tauno-poikapa tästä suuttui, ja toisten mentyä pois näkyvistä hän lähti yksin metsään. Sattui vain niin, että hän ei osannut mennä sinne minne muu väki oli mennyt. Hän eksyi eikä tiennyt missä päin koti oli. Hän kulki ja kulki yhä kauemmaksi kotoa poispäin. Nyt hänet jo valtasi pelko, ja hän alkoi itkeä.

Yhtäkkiä äiti huomasi, että Tauno ei ollut toisten lasten luona, eikä häntä ulkonakaan pihan lähettyvillä näkynyt vakituisilla leikkipaikoilla. Äiti alkoi huudella Taunoa nimeltä, mutta poika oli jo mennyt niin kauaksi että huuto ei kuulunut. Äidille tuli jo hätä, hänen olisi tehnyt mieli lähteä metsästä etsimään Taunoa, mutta kotona olevia lapsia ei voinut jättää yksin. Hänen oli vain odotettava kunnes muu perhe palaisi heinänteosta. Iida Marian hätää lisäsi vielä se, että heidän karjassaan oli hyvin suurisarvinen lehmä, Manteli nimeltään, joka oli vihainen pienille lapsille. Jos se sai lapsen sarviinsa se puski armotta - sitä oli lasten aina varottava. Nyt lehmät olivat juuri sillä laitumella jolle äiti Taunon arveli menneen.

Vihdoin kotiutui muu perhe heinätöistä ja pienimmät marjanpoimusta. Äiti kertoi Taunon tapauksen. Kiireen vilkkaa lähdettiin etsimään. Jokainen lähti vähän eri suuntaan, etsittiin ja huudeltiin Taunoa nimeltä, vaan tuloksetta. Viimein iltamyöhällä Kalle Kustin korviin kantautui lapsen itkua. Hän oli noin kahden kilometrin päässä kotoa ja oli juuri ollut aikeissa kääntyä pois olettaen ettei Tauno voi olla näin kaukana. Hän lähti menemään kohti itkua, ja siellähän etsittävä oli vaatteistaan tiukasti kaadettuun kuivuneeseen puuhun takertuneena. Kun Tauno huomasi isänsä, niin kyllä hän ilostui.

"Eipäs Manteli puskenut", olivat Taunon ensimmäiset sanat, kun isä Kalle Kusti nosti hänet syliinsä. Isä kantoi karkulaisen kotiin ja niin päättyi tämä Tauno-pojan ensimmäinen matka loppujen lopuksi onnellisesti.

Samana kesänä alkoi Tatua vaivata reuma. Hänen kaikki nivelensä vähän turposivat, ja hän sai lievää kuumetta, joka kesti muutaman päivän ja sitten meni ohitse. Sitten mies oli taas entistä ehommassa kunnossa.

* * *

Tuli syksy siitäkin kesästä. Kun syksytyöt oli saatu tehdyiksi, aloitettiin metsätyöt. Niitä aherrettiin taas marraskuun puolivälistä joulun sivu aina maaliskuulle asti. Mutta sitten maaliskuulla loppuivat metsätyöt lähiseudulta kokonaan, joten joudettiin pohtimaan muita asioita.

Solansuun torpan miesväki päätti yksissä tuumin, että nyt ruvetaan kaatamaan ja ajamaan asuinrakennuksen puita, ja rakennetaan ensi kesänä uusi tupa. Niin ryhdyttiin tuumasta toimeen. Kun vuokraisäntä oli käynyt neuvomassa paikan, mistä rakennuspuita saa kaataa, alkoi savotta ripeästi. Pekka ja Lassi isänsä kanssa kaatoivat puut ja valmistivat ne pölkyiksi. Tatu ajoi hevosella pölkyt tulevalle rakennuspaikalle. Tatu oli innokas ja pystyvä hevosmies. Hän oli savottatöissäkin mieluummin ajomiehenä kuin tekomiehenä. Ehkäpä se sopi paremmin hänen vähän huonontuneelle terveydelleenkin.

Rakennuspuut saatiin ennen lumien sulamista metsästä rakennuspaikalle, ja koska kesä teki tuloaan kovalla vauhdilla, alettiin valmistella rakentamista. Oli hyvä aika ruveta veistämään eli pintaamaan seiniin tulevia hirsiä. Ne veistettiin kahdelta vastakkaiselta puolelta suoriksi ja sileiksi. Siten saatiin siisti seinä. Tatu ja Pekka rupesivat tähän veistoporukkaan. Lassi toimi heidän apumiehenään. Hän myös laittoi valmiiksi veistetyt hirret hyvään taapeliin, että ne alkaisivat kuivua eivätkä pääsisi vääntyilemään.

Kun hirret oli saatu veistetyiksi, oli kylvöjen ja muiden kevättöiden aika. Ne tehtiin yhdessä koko työkuntoisen perheen voimin, jotta jouduttaisiin mahdollisimman pian rakentamaan. Salaa toivottiin, että ainakin jouluksi päästäisiin muuttamaan uuteen asuntoon.

* * *

Paikkakunnalla asui Konsta Jormalainen -niminen ammattitaitoinen kirvesmies. Hän oli erittäin hyvässä maineessa oleva ja tunnettu hyvän työn tekijänä. Kalle Kusti oli hänet pyytänyt jo hyvissä ajoissa kesäksi rakentamaan, ja Konsta oli lupautunut.

Kun routa oli sulanut maasta, tuli Konsta töihin. Ensimmäiseksi hän määritteli rakennuspaikan Kalle Kustin kanssa. Sen jälkeen Pekka ja Lassi alkoivat kaivaa maata pois nurkkien alta, ja niihin kaivanteisiin laitettiin isot tasapintaiset nurkkakivet, joiden ympärys täytettiin pienillä kivillä. Näiden nurkkakivien päälle alettiin rakentaa. Seinien alukset täytettiin myöhemmin.

Kun hirret oli saatu paikoilleen, alkoi rakennus edistyä nopeassa tahdissa. Konsta oli nopea kirvesmies, vaikka tekikin hyvää työtä. Olihan hän juuri parhaassa iässä oleva mies ja ollut paljon rakennuksilla. Pekka oli jatkuvasti hänen toverinaan ja myös Lassi tarpeen mukaan. Tatu hoiteli possakkapäivät, koska Kalle Kustin piti olla rakennuspaikalla, jos sattuisi tarvitsemaan neuvotella rakentajan kanssa ja ohjailla poikia. Sitä paitsi Kalle Kusti oli ruvennut kulkemaan kalassa itse toverinaan Lassi tai Junnu. Koska pojat olivat jo railakoita työmiehiä, niin oli edullisempaa, että he olivat töissä ja hän itse kävi kalassa perheen tarpeisiin.

Tuli heinänteon aika. Rakennusmies Konstakin sanoi pitävänsä kahden viikon heinätekoloman, ja rakentaminen sai sen ajan olla seisoksissa. Sitten kahden viikon päästä jatkettaisiin entistä ahkerammin. Myös Solansuun torpan väki rupesi innolla heinäntekoon, jotta heinät tulisivat tehdyiksi siihen mennessä kun rakennusmies taas tulisi töihin. He aloittivat Matonotkosta, koska se oli hankalin etäisyytensä takia. Viimeiseksi tehtiin pihan luona olevat heinämaat, ja siellä olivat taas tytötkin ja Eino mukana, marjoja poimimassa. Tauno sai vieläkin jäädä kotiin toisten lasten kanssa leikkimään. Äiti lupasi pitää huolen, että hän ei lähde metsään heinämiesten perään, jotta edellisen kesän tapahtumat eivät toistuisi.

Pian kuluivat kaksi viikkoa, ja kirvesmies palasi taas rakennustöihin. Myös torpassa saatiin heinänteko päätökseen, ja niin ruvettiin innolla rakentamaan.

* * *

Heinänteon loppupuolella Tatua alkoi taas vaivata sama reuma- ja nivelsairaus, joka oli kiusannut häntä silloin tällöin jo aikaisemmin. Nyt se iski niin kovasti, että hänen oli aivan pakko jäädä sitä potemaan. Hänen nivelensä turposivat voimakkaasti, ja hänellä oli korkea kuume. Sitten alkoivat nivelet koukistua niin että oli mahdotonta saada niitä oikenemaan. Ne olivat hyvin arat. Sormet olivat puoleksi nyrkissä, eikä niitä saanut suoriksi, samoin kuin ei varpaitakaan.

Lähistöllä asui kuuluisaksi tullut maallikkoparantaja, joka hoiti ja paransi kaikenlaisia vaivoja omatekoisilla lääkkeillään ja muilla poppakonsteillaan, joita hän ei muille paljastanut. Isä Kalle Kusti ja Tatu lähtivät eräänä aamuna ajamaan hevosella hänen luokseen, toivoen että hän voisi parantaa myös Tatun sairauden. Kun tämä luonnonlääkäri tutki potilaan ja antoi hänelle omatekoista lääkettään, niin kivut lakkasivat hänen nivelistään melko pian.

Tutkittuaan Tatun oikein perusteellisesti parantaja sanoi pojalle: "Kivut minä voin sinulta poistaa, mutta nivelet ovat päässeet tulehtumaan niin pahaksi, että niitä ei saa parantumaan. Ne jäävät koukkuun koko elämäsi ajaksi. Minä annan sinulle mukaan lääkettä, ja kun sen käytät ohjeen mukaan, niin kipua et noissa tulehtuneissa paikoissa tunne. Sinun on kuitenkin jätettävä raskas ruumiillinen työ ikiajoiksi ja etsittävä jokin kevyempi ammatti itsellesi, mieluimmin sisätyö."

Sitten hän vielä jatkoi: jos poika olisi tullut aikaisemmin, niin ehkäpä nivelet olisi saatu entiseen kuntoon. Nyt se näytti olevan liian myöhäistä.

He lähtivät ajelemaan kotiin päin. Tatukin oli huomattavasti huojentunut, koska kipu oli lakannut - vaikka tieto siitä, ettei hänestä enää koskaan tulisi aivan tervettä miestä tuntuikin aika masentavalta. Siinä matkalla hän alkoi miettiä, mitä hän rupeaisi elannokseen tekemään. Tuli sitten mieleen, että jospa hän opettelisi suutarin ammatin. Sitä työtähän riitti tehdä, ja hän myös pystyi sitä tekemään. Se on myös sisätyötä ja hänen terveydelleen sopivaa. Niinpä hän sanoi isälleen, että "minä taidan opetella suutarin ammatin, koska minusta ei liene raskaaseen ulkotyöhön".

"Sehän sopii sinulle hyvin", sanoi isä ja jatkoi: "Minä ajattelin aivan samaa, ja olisin ehdottanut, vaan sinä itse kerkesit ensin ottaa asian puheeksi. Suutareistahan on pulaa näillä main. Työtä on varmasti aivan yllin kyllin."

Tatu hankki oppia toiselta suutarilta, ja pian hän alkoi tehdä kaikkia suutarin töitä ilman toisen opastusta. Näin Tatusta tuli ammatiltaan suutari.

* * *

Kalle Kusti alkoi taas itse tehdä possakkapäiviä, kun Tatu ei niitä pystynyt tekemään. Toiset pojat olivat rakennustöissä, ja saisivat olla kunnes rakennus tulisi valmiiksi. Oltiin syyskuun loppupäivissä ja rakennusmies sanoi pitävänsä kolmen päivän tauon rakentamisessa. Perunat oli nostettava, etteivät ne jää talven pakkasten alle. Myös Kalle Kustin perhe ryhtyi nostamaan perunaa ja korjaamaan muita juurikasveja talvivarastoon. Viljat oli korjattu jo noin kuukautta aikaisemmin. Kuivina ne oli laitettu aumoihin odottamaan puintia, joka tapahtuisi myöhemmin syksyllä.

Rakennusmies palasi töihin niin kuin hän oli luvannut, ja nyt alkoi rakennuksen kattaminen. Katto tehtiin suurista tuohilevyistä, jotka oli kevätkesällä kiskottu koivuista. Levyt ladottiin räystäältä harjalle päin noin kymmenen sentin nousuilla. Tuohien päälle ladottiin aivan vieri viereen sitkeät nurmiturpeet, jotka oli varovasti päästelty hyvältä nurmikkoalueelta. Turpeiden tarkoituksena oli painaa tuohia, että ne pysyisivät suorina, ja estää tuulta viemästä tuohia mukanaan.

Kun katto saatiin valmiiksi, alkoivat valmistelut sisäpuolella. Muurari oli ollut jo tekemässä uunia. Päästiin laittamaan laipioita ja asettamaan ikkunoita ja ovia paikoilleen. Sitten oli lattioiden vuoro. Lattiat tehtiin lankuista, jotka oli paikan päällä lankkusahalla käsin sahattu.

Nyt alkoi rakennus valmistua nopeassa tahdissa, mutta talvikin lähestyi uhkaavasti, ja majanmuuttoon olisi aika päästä. Oli marraskuu puolivälissä, kun kaikki oli valmista muuttoa varten. Lattiat olivat tosin maalaamatta, mutta kun oli jo niin myöhäsyksy, päätettiin asua talvi ja maalata lattiat vasta keväällä lämpimän ilman aikaan.

Kun majanmuuttopuuha oli käynnissä, tuntui se perheestä kuin juhlalta, joka teki jollakin tavalla mielen kevyeksi ja iloiseksi. Olihan uudessa asunnossa ikkunatkin, että näki sisälläkin valoisan aikana. Ennen kaikkea savu meni piipusta ulos, eikä tullut sisälle niin kuin savutupaa lämmitettäessä. Lämpö pysyi sisällä, koska rakennus oli tiiviiksi rakennettu. Talo oli kaikin puoli huomattavasti entistä parempi ja tilavampi. Olihan siinä kaksi asuttavaa reilukokoista huonetta.

Siinä majanmuuton yhteydessä tapahtui muuan muistoihin jäävä asia. Perheen kuopus Jalmari, vaikka olikin jo puolitoistavuotias, ei vielä kävellyt, ainoastaan ryömi lattialla. Kun hänet tuotiin uuteen asuntoon, lähti hän heti suoraa päätä kävelemään, ja siihen jäi ryömiminen hänen kohdaltaan ihan lopullisesti.

Niin oli yksi suuri jo kauan mielessä ollut tavoite saavutettu. Solansuun torpparin perheessä se oli suuri harppaus kohti entistä parempaa elämää, kohti parempaa ja terveellisempää asumista. Oli päästy savutuvan aikakaudesta sitä terveellisempään ja inhimillisempään asumismuotoon.

* * *

Alkuun Edellinen Seuraava