Sukututkimus → Veikko Holopainen: Sukutarina → 3. luku

Kolmas luku

Suuren perheen elämää

Kun Kalle Kusti perheineen muutti uuteen asuinrakennukseen, tuntui että koko perheen elämä olisi korjaantunut kertaheitolla. Niin kuin koko maailma olisi tullut paremmaksi ja ruvennut hymyilemään.

Huomattava parannus se olikin. Oli väljyyttä uudessa isossa pirtissä ja melkein yhtä isossa kamarissa. Oli lämmintä ja valoakin, koska ikkunoita oli seinillä riittämiin. Mutta kaikkein tärkeintä oli se, että rakennuksessa oli uunit. Savu meni niistä suoraan ulos eikä enää tullut sisään niin kuin entisessä asunnossa. Tällä olisi varmasti myönteinen vaikutus perheen terveyteen, niin kuin asunto-olojen parantumisella muutenkin.

Suuren maailman asiat eivät kuitenkaan olleet parantuneet yhtään. Maailmansota jatkui raivokkaana, vaikka rauhanhaluakin alkoi esiintyä. Myös Suomessa kuohui. Itsenäistymispyrkimykset olivat vahvat, ja paine kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Suomi julistautuikin itsenäiseksi joulukuun kuudentena päivänä 1917. Se oli suuri päätös, joka jäi ainiaaksi Suomen historiaan.

Solansuun torpassa kulkivat asiat kuitenkin omaa rataansa, tapahtuipa suuressa maailmassa mitä tahansa. Seuraavan vuoden maaliskuussa perhe suureni taas yhdellä miehellä Iida Marian synnyttäessä terveen pojan. Pojalle annettiin nimeksi Kauko, ja hän oli perheen kahdestoista lapsi.

Eri yhteiskuntaluokkien väliset suhteet kärjistyivät Suomessakin, ja syttyi kansalaissota. Sodan vaikutukset ulottuivat moneen yksityiskotiinkin; puute haittasi jokapäiväistä elämää, ja sota toi pelkoa. Solansuun torpassa tuo kurjuus ei kovin paljoa näkynyt, koska työvoimaa oli paljon, mutta jokapäiväinen pelko oli ilmeinen. Sotaankaan eivät nuoret miehet joutuneet osallistumaan, ainoastaan perheen vanhin poika Otto joutui olemaan Kuopiossa muutamia viikkoja.

Tuli vihdoin sekin aika, että maailmansota loppui. Rauha solmittiin marraskuussa 1918. Sota raunioitti Euroopan, ja valtioitten rajat piirrettiin kartalle uudelleen. Samoihin aikoihin Suomen kansalaissota saatiin loppumaan, mutta jälkimainingit löivät rajuina. Vihan tunteet yhteiskuntaluokkien välillä olivat melkein käsin kosketeltavissa.

Mielialojen rauhoituttua alettiin saada aikaan jotain hyvääkin. Itsenäisen Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit toimitettiin maaliskuussa 1919. Samana vuotena vahvistettiin Suomelle uusi hallitusmuoto. Sen mukaan Suomi on itsenäinen tasavalta, jonka päämiehenä on kansan valitsema presidentti. Valtakunnan asiat alkoivat lähteä luistamaan kohti parempaa tulevaisuutta.

* * *

Kesä oli taas edessä. Oltiin jo toukokuussa, ja kevättöiden aika oli käsillä. Pekka hoiteli possakat isännälle; hän oli kevään isännän töissä joka päivä ja sai ylimääräisistä päivistä palkan rahana. Otto oli edelleen Vännilänharjulla, jonne hän meni sen jälkeen kun Kalle Kusti perheineen muutti torppariksi Kaaraslahteen. Tatu ahkeroi suutarin töitä. Niitä näytti riittävän niin paljon kuin ehti tehdä. Kotitöistä huolehti Lassi, ja Junnu oli isänsä kanssa suurimman osan ajasta jossakin ansiotyössä. Näin oli rahallinen puoli turvattu.

Hilja ja Elsa olivat jo yksitoistavuotiaita, joten heistä oli suuri apu äidille. Eino ja Taunokin olivat jo isoja poikia. He pitivät kyllä huolen itsestään, kun vain ruokaa saivat. Sitten olivat vielä Helvi ja Jalmari, hekin jo juoksevia ja iloisia tenavia. Kaukokin oli oppinut kävelemään. Hän taapersi lattialla vielä vähän epävarmoin askelin ja alkoi puhuakin muutamia sanoja.

Uusi vauva oli jo perheeseen tulossa. Hän syntyi toukokuussa. Tämä uusi miehenalku sai nimekseen Reino. Uusi iso asuinrakennus tuli tosi tarpeeseen. Kalle Kustin perhe kasvamistaan kasvoi, eikä kasvun loppumisesta näyttänyt olevan mitään tietoa.

Vaikka uusia lapsia syntyi tuhka tiheään, perheen suureneminen alkoi tasaantua. Vanhimmat lapset avioituivat ja muuttivat muualle oman perheen kanssa. Perheen vanhin poika Otto vihittiin avioliittoon Maria Kokkosen kanssa marraskuussa 1921. Näin alkoi perhe vähentyä alkupäästä.

* * *

Uusi eduskunta aloitti työnsä ripeästi. Aivan istuntokautensa alkuaikoina se sääti lain, jolla oli käänteentekevä vaikutus torpparien elämässä. Tämä Lex Kallion nimellä tunnettu laki vapautti vihdoin torpparit omistajien mielivallasta. Torpparit saisivat nyt niin halutessaan lunastaa torpan itselleen, joko vapaaehtoisella kaupalla tai pakko-otolla. Tämä laki tuli voimaan vuoden 1922 alussa. Tämän lain nojalla myös Solansuun torppa lopulta itsenäistyi, mutta toimitus vei vielä useita vuosia.

Saman vuoden tammikuussa Iida Marian seuraava synnytyshetki lähestyi. Tuntiessaan ajan olevan käsillä hän jakeli Kalle Kustille tehtäviä ja määräyksiä, joita miehen piti toimitella tärkeysjärjestyksessä.

"Mene ja laita se meidän savusauna lämpiämään, ja lämmitäkin kuumaksi kun on näin kova pakkanen. Minulla on sellainen tunne, että sitä ensi yön aikana saatetaan tarvita. Mene sen jälkeen naapuriin ja pyydä Liisa-emäntää kätilöksi, sekä muutenkin turvaksi; olisi tultava heti."

Kalle Kusti teki neuvon mukaan. Hän laittoi ensin saunan lämpiämään. Kun hän sytytti tulen uuniin, tuli sauna ensin mustaa savua täyteen, mutta tulen palaessa ja oven sekä savuluukun ollessa auki alkoi savu vähitellen haihtua. Kun hän varmistui siitä että tuli on syttynyt, lähti hän kiireen vilkkaa toimittamaan toista tärkeää tehtävää, pyytämään naapurin Liisaa vaimolleen avuksi. Hengästyneenä hän kertoi asiansa naapurin emännälle. Yhdessä he kiirehtivät Iida Marian luo katsomaan kuinka hän voi, sekä auttamaan tarpeen mukaan.

Liisa-emäntä ja Kalle Kusti auttoivat yhdessä Iida Marian hyväksi lämmenneeseen savusaunaan ja lauteille. Hetki oli koittanut. Vain ikkunalla lepattava pieni öljytuikku ja naapurin Liisa näkivät ja kokivat kaiken tuon, mitä sen savusaunan sisällä niinä yön tunteina tapahtui. Puolisokin ajettiin armotta pois saunasta, mutta määrättiin olemaan lähettyvillä, jos apua tarvitaan.

Yö oli hyvin kylmä, olihan tammikuun alkupuoli. Hyväksi lämmitetty savusaunan suuri kivikiuas antoi miellyttävää lämpöä saunaan, niin että siellä oli kohtalaisen hyvä ja lämmin olla. Liisa-emäntä oli yön aikana laittanut kaiken valmiiksi syntyvän lapsen ja äidin tarpeita varten.

Vihdoin aamuyön tunteina Kalle Kusti, joka koko ajan käyskenteli lähettyvillä, kuuli kovan parkaisun ja sen jälkeen pienen lapsen itkua. Sekavin tuntein, mutta kuitenkin mieli huojentuneena hän ajatteli: Toivottavasti meni kaikki hyvin. Sitten hän tuumi itsekseen, että eiköhän liene poika, kun kuulosti niin miehen ääneltä.

Liisa-emäntä oli tottuneesti kätilönä, olihan hän jo ehtinyt auttaa monta lasta tähän maailmaan. Hän pesi ja puhdisti lapsen ja äidin kuntoon sekä valvoi että kaikki oli niin kuin pitikin olla. Sitten hän raotti varovasti saunan ovea ja hoihkaisi Kalle Kustille:

"Tule nyt katsomaan nuorinta poikaasi ja vaimoasi!" Sitten hän vielä jatkoi:

"Kaikki meni oikein hyvin. Poika on terve ja pirteä ja äidinkin vointi vaikuttaa hyvältä, niin että onneksi vain olkoon. Ole täällä heidän seuranaan, niin minä menen keittämään oikeat kahvit."

Kalle Kusti tuli saunaan ja toivotti onnea vaimolleen sekä uudelle miehenalulle. Menikö kaikki hyvin, hän kyseli vaimoltaan.

"Kaikki meni oikein hyvin, tunnen olevani kohtalaisessa kunnossa, ja poikakin näyttää olevan terve ja pirteä."

Isä katseli vastasyntynyttä poikaansa, sitten hän tyytyväisenä sanoi: "Ihan on mukavan näköinen kaveri."

"Niin on", myönteli äitikin.

Sitten hän jatkoi: "Minä olen ajatellut, että annettaisiin hänelle nimeksi Veikko, kun minusta se on minusta ihan kaunis nimi."

"Sehän sopii, tehdään hänestä Veikko."

Ja niin sai tämän tarinan kirjoittaja nimen.

"Taitaa muuten olla meidän perheen neljästoista lapsi", sanoi isä mietteissään. "Niin kai hän varmaankin on", yhtyi äiti isän toteamukseen.

* * *

Kun Liisa-emäntä toi kahvia saunaan äidille, Kalle Kusti meni tupaan herättelemään Hiljaa lypsylle. Hän oli tällä kertaa ainoa lypsäjä, mutta hänkin oli sairastellut viime aikoina. Niinpä isä arveli hänelle: "Kuulepas Hilja jaksaisitkohan nousta ylös ja mennä lypsämään lehmät, kun ne odottavat jo navetassa lypsäjää."

"Voi hyvä isä, kun minä en taida jaksaa nousta. Minulla on niin ankea olo", sanoi Hilja isälleen. Hilja ja hänen kaksossisarensa Elsa olivat olleet kuumesairaina jo toista viikkoa. Hilja alkoi jo toipua, mutta Elsa oli vielä vuoteen omana. "Eikö äiti voisi mennä lypsämään", Hilja koitti vielä puolustautua, kun isä häntä kehotteli nousemaan.

"Ei äidistä ole nyt lypsäjäksi, sillä hän synnytti tuolla saunassa pienen pojan pari tuntia sitten."

"Pienen pojan", sanoi Hilja melkeinpä parahtaen. Sen enempää tinkimättä hän puki navettavaatteet yllensä ja meni lypsylle. Ovella mennessään hän vielä sanoi:

"Vai taas yksi hoidettava lisää, kyllä noissa entisissäkin olisi ollut ihan tarpeeksi työtä."

Kun Kalle Kusti oli ruokkinut karjan, hän meni tupaan juomaan kahvia jonka naapurin emäntä oli keittänyt. Hilja oli saanut lehmät lypsetyiksi ja tuli hänkin tupaan. Liisa-emäntä kutsui hänetkin kahvipöytään ja tarjosi tuoretta pullaa, jonka hän oli tuonut kotoaan tullessaan. Kun Hilja joi kahvia ja söi pullan, hänen mielensä lauhtui ja häntä kadutti äskeinen kiukunpurkaus. Niinpä hän jo ajatteli iloisemmalla mielellä. "Kyllä minä hoidan sitä uutta vauvaa, hänestä saattaa tulla vaikka kuinka hauska vekkuli."

Savusaunan lauteilla lepäilevä Iida Maria nautti hyvällä mielellä kahvit ja muutkin Liisan tarjoukset. Kahvin juotuaan hän asettui mukavaan asentoon ja toivoi nukkuvansa.

Siinä unta odotellessa hänen ajatuksensa alkoivat kiertää juuri menneen joulun tapahtumissa, kuinka hän tunsi itsensä aaton aamuna niin väsyneeksi että ei jaksanut ajatellakaan jouluvalmisteluja. Onneksi vanhimmat tyttäret Hilja ja Elsa osasivat tehdä kaikkea. "He laittoivat jouluvalmistelutkin valmiiksi, kun minä vain heitä neuvoin ja ohjasin."

Näin oli saatu Solansuun torppaankin oikea joulu, kun Hilja ja Elsa sen yhdessä laittoivat. Aattoillan aterialle olivat tulleet kaikki perheen jäsenet. "Meille tuli onnellinen joulu..." Iida Marian ajatus katkesi. Hän nukkui, ja hänen huulillaan karehti onnellinen hymy. Hän nukkui virkistävää unta, hän nukkui tervehdyttävää unta, Veikon kanssa yhdessä.

* * *

Elämä jatkui Solansuun torpassa. Talvi vaihtui kesäksi ja kesä kaikkine kiireineen meni ohi, oltiin jo marraskuussa. Pekka-poika oli päättänyt perustaa oman perheen. Hänet vihittiin avioliittoon Helmi Keinäsen kanssa. Eikä ehtinyt kulua kuin vuosi Pekan vihkiäisistä, kun Lassi oli mennyt naimisiin. Hän löysi rakkaimpansa lähimmästä naapurista. Tyttö oli nimeltään Hanna Hämäläinen. Heidän hääjuhliaan vietettiin Solansuun tuvassa.

Veikko oli vajaan kahden vuoden ikäinen, kun Iida Maria odotti jälleen perheenlisäystä. Joulukuussa syntyi taas uusi poika Kalle Kustin perheeseen. Nimeksi hänelle annettiin Gunnar. Alkoivatkohan suomenkieliset nimet käydä vähiksi, kun piti antaa vierasperäinen nimi. Vanhat ihmiset kyllä sanoivat ennen, että ei nimi miestä pahenna, jos ei kerran mies nimeä.

* * *

Kaksostytöt Hilja ja Elsa olivat saaneet koulunsa päätökseen edellisenä keväänä. He olivat halukkaita lähtemään heti ansaitsemaan muualle, mutta vanhemmat eivät heitä päästäneet. He kun olivat aivan liian nuoria, ja sitä paitsi äiti tarvitsi heitä apunaan. Myös Eino sai koulunsa päätökseen keväällä, Taunon kouluaika kesti vielä muutaman vuoden. Hän kulki koulutiellä Helvin kanssa.

Oltiin vuoden 1925 keväässä. Nyt oli Junnu tekemässä possakkapäiviä vuokraisännälle. Otto, Pekka ja Lassi olivat menneet naimisiin, eivätkä he olleet enää tekemässä Solansuun torpan töitä. Mutta oli Junnukin jo aikuinen, nuori ja terhakka mies, kaksikymmentä vuotta täyttänyt ja parhaimmillaan. Eino oli jo täysi mies hevosen ajoon kotitöissä. Taunokin pystyi työhön, olihan hänenkin koulunsa jo päättynyt.

Toukokuussa synnytti Iida Maria vielä tyttären. Hän sai nimekseen Vieno Elina. Vieno oli perheen kuudestoista lapsi. Iida Maria odottikin hartaasti tyttöä, kun perheen lapset olivat etupäässä poikia, ja äidin apulainen olisi tarpeellinen.

Kohta Vienon syntymisen jälkeen loppui taas kouluvuosi, ja oppilaat pääsivät kesälomalle. Toisilta päättyi koulu lopullisesti. Helvikin sai päästötodistuksen. Urakka oli tehty loppuun. Samalla Helvi joutui hoivailemaan nuorinta sisartaan Vienoa äitinsä apuna.

* * *

Aika riensi eteenpäin askareita toimitellessa ja jokapäiväisen toimeentulon hankkimisessa suurelle perheelle. Lapset varttuivat vuosien vieriessä, kuopuskin täytti jo kaksi vuotta.

Avioliittovuorossa oli nyt Hilja Johanna, perheen vanhin tytär. Hän kihlautui Kalle Kokkarisen kanssa, ja häät olivat kohta kihlautumisen jälkeen. He olivat kumpikin palkollisina Kinahminniemen talossa ja löysivät siellä toisensa. Hiljan kaksossisar Elsa oli myös lähtenyt suureen maailmaan. Hän pestautui Murtolahteen erääseen maalaistaloon palvelijaksi eli piiaksi, niin kuin siihen aikaan oli tapana naispalkollista kutsua.

Kauko oli käynyt koulua jo yhden vuoden ja aloitti toisen. Myös Reino alkoi kulkea koulutiellä. Heitä oli nyt kolme veljestä koulussa, sillä Jalmari oli jo ollut koulussa muutaman vuoden.

Mutta eipä ollut Iida Marian kuorma vielä loppuun kannettu, vaikka taakkansa olikin jo kohtuuton. Hän odotti taas vauvaa. Elokuussa 1928 synnytti hän kaksoset, tytön ja pojan. Tytön nimeksi tuli Hilkka ja pojan nimeksi Hannes. He kuolivat molemmat pieninä. Hilkka kohta syntymän jälkeen ja Hannes pari kuukautta myöhemmin.

Saattoi vain toivoa, että nämä kaksoset olisivat viimeiset Iida Marian kannettaviksi, sillä kaksosilla myös alkoi hänen perheenlisäyksensä. Hän oli synnyttänyt perheeseen kaikkiaan kolmetoista lasta, ja heidän lisäkseen hoitanut ja kasvattanut Kalle Kustin ensimmäisestä avioliitosta syntyneet viisi poikaa, eli yhteensä kahdeksantoista lasta. Siinä oli riittämiin perhettä yhden äidin osalle.

* * *

Kun koulut alkoivat sinä syksynä, sattui Kaukolle ikävä tapaturma ihan lukukauden alussa. Hän kaatui pallopelissä välitunnilla, ja hänen polvensa kävi kiveen niin, että se alkoi tulehtua ja siihen tuli luumätä. Hän joutui olemaan monta kuukautta sairaalassa, kouluvuosikin meni piloille. Jalka ei koskaan tullut terveeksi, vaikka sitä leikattiin useita kertoja. Kuitenkin hän pystyi sillä kohtalaisesti kävelemään.

Kun koulut alkoivat, Veikkokin aloitti monivuotisen urakkansa ja lähti Kaukon ja Reinon mukana kouluun. Hänellä oli reppu selässä niin kuin toisillakin oppilailla. Jalmari lopetti koulunkäynnin kokonaan jäätyään luokalle edellisenä keväänä. Hän oli innostunut hevosajosta niin kovasti että lähti mieluummin hevosmieheksi metsäajoon kuin kouluun.

Veikko oli täyttänyt vasta kuusi vuotta tammikuussa, kun hän aloitti syksyllä koulunkäynnin. Kun hän osasi lukea suoraan sekä kirjoittaa ja laskea, hänen annettiin yrittää.

Naapurissa oli samanikäinen poika kuin Veikko, nimeltään Toimi Pitkänen. Toimista ja Veikosta tuli hyvät kaverukset. He istuivat tunnilla vierekkäin ja tekivät yhdessä sellaisia koulutehtäviä joita ei tahtonut yksin ymmärtää. Koulumatkatkin he kulkivat aina yhdessä, etenkin iltapäivällä. Aamuisin oli joukossa muitakin. Kaikkien koulupäivä alkoi samanaikaisesti kello yhdeksän, mutta se päättyi iltapäivällä eri aikoina.

Kun he iltapäiväisin palasivat koulusta, heille sattui kaikenlaisia kommelluksia, joita he jälkeenpäin yhdessä muistelivat. Niinpä eräänäkin iltapäivänä, kun he astelivat maantietä pitkin kotiinpäin, tuli maantietä pitkin auto heitä vastaan. Pojat kiipesivät kiireesti maantien varressa olleen pisteaidan taakse piiloon. He eivät olleet kumpikaan ennen nähneet autoa, ja he luulivat että se oli varmaan jokin julma peto.

Toinen mieleen jäänyt tapaus oli, kun he lähtivät oikaisemaan Matomäen poikki kotiin. Tämä matka oli hyvin hankala, koska mäki oli korkea ja kivikkoinen. Lisäksi siellä oli erään talon lammaslauma ja siinä laumassa suurisarvinen äkäinen pässi. Pojat pelkäsivät kovasti pässiä, mutta kun kotimatka lyheni sitä kautta noin kaksi kilometriä, he silloin tällöin rohkenivat Matomäkeen.

Lähtivätpä he taasen eräänä iltapäivänä Matomäen poikki oikaisemaan. Kun he olivat mäen alla ja aikoivat lähteä kipuamaan rinnettä ylös, huomasivat he lammaslauman, joka makasi lähellä polkua. Pässi huomasi heidät heti ja alkoi mäkättäen ja päätään puistellen juosta heitä kohti. Pojat lähtivät juoksemaan polkua pitkin mäkeä ylös sen minkä saivat jaloistaan irti. Toimi jäi Veikkoa lyhempijalkaisena vähän jälkeen. Kun he pääsivät rinteen ylös ja sitten alas, yhteensä noin kilometrin, oli siellä vastassa pisteaita, jonka takana oli pässiltä turvassa. Kun Veikko tuli ensin aidalle, jäi hän odottamaan Toimia tulevaksi aidan luokse. Hän saapuikin aidalle surkeasti itkien. Kun Veikko tiedusteli häneltä itkun syytä, kertoi Toimi kaatuneensa ja satuttaneensa rintansa kiveen niin että siinä oli tuntunut kova kipu. Ei siinä kuitenkaan sen pahemmin käynyt. He nauroivat kohta kumpikin koko pässijutulle, kun Toimi sai ensin itkunsa rauhoittumaan.

* * *

Kun aika oli vierinyt vuoden 1930 kevääseen, Tauno sai pestin laivamieheksi erääseen rahtilaivaan. Se kesä oli hänelle ensimmäinen laivamiehenä, ja siitä tuli hänelle pitkäaikainen kesäajan ammatti. Hän oli kaikkiaan parikymmentä kesää laivamiehenä, laiva vain vaihtui jossakin vaiheessa matkustajalaivaksi. Saman vuoden elokuussa myös Gunnar aloitti koulutien. Joka aamu lähti neljä potraa poikaa astelemaan kohti koulua ja hankkimaan tietoa edessä olevan elämän tarpeita varten.

Sinä syksynä tapahtui Solansuun torpassa ratkaiseva ja mullistava muutos. Torpasta tuli itsenäinen tila. Lainhuuto oli myönnetty syyskuussa torppari Kalle Kusti Holopaiselle. Tilasta oli muodostettu Solansuu R:no 13:20 niminen viljelystila, jonka pinta-ala oli kaksikymmentäkaksi ja puoli hehtaaria.

Torppariaika oli päättynyt. Kalle Kusti Holopainen ja hänen vaimonsa Iida Maria olivat nyt itsenäisiä maanviljelijöitä. Heistä tuntui sanomattoman hyvältä ja turvalliselta. Voisipa sanoa, että elämä hymyili heille. Tilasta tulevat vuosimaksutkin olivat niin pieniä, että ne oli helppo hoitaa. Ensimmäisen kerran heidän elämässään ei kukaan muu kuin he itse määrännyt heidän tekemisiään.

Perheen muut asiat kulkivat omassa järjestyksessään. Tatu oli menossa avioon marraskuussa. Kumppanina hänellä oli Iida Laukkanen Kuopion maaseurakunnasta. Niin oli viisi perheenjäsentä mennyt avioliittoon ja perustanut oman kodin perheelleen.

* * *

Itsenäistymisen jälkeen lähti elämä aivan uudenlaisella vauhdilla eteenpäin. Tiedettiin että mitä tehdäänkin, se tehdään oman tilan ja oman itsensä hyväksi. Eikä ollut enää pelkoa siitä, että vuokraisäntä vie röyhkeästi oman osuutensa ja useasti liiankin kanssa.

Tilan tuottavuutta ruvettiin parantamaan kaikella mahdollisella tavalla. Raivattiin lisää peltoa ja poistettiin kiviä entisiltä pelloilta, rakennettiin lisää rakennuksia.

Riihi oli ensimmäinen rakennettava, sitähän ei tilalla ollut. Samoin aittoja tarvittiin lisää. Aitoissa säilytettiin siihen aikaan ylimääräiset vuode- ynnä muut vaatteet. Nuori väki nukkui kesällä aitassa mielellään, koska siellä oli vilpoista. Näitä uudistuksia ja korjauksia tehtiin vähin erin maataloustöiden lomassa, sitä mukaa kun aika ja varallisuus antoivat siihen mahdollisuuden. Näin ei ollut työn puutetta, ja aikakin tuli hyödyllisesti käytettyä.

Vaikka perhe oli suuri ja jokapäiväinen toimeentulo vaati paljon, tila tuotti kohtalaisesti. Pahaa puutetta ei sen ajan mitalla ollut. Olivathan vaatimuksetkin toisenlaiset kuin nyt.

Astui yhä pöydän ympärille syömään viisitoista henkeä, vaikka Junnukin oli lähtenyt maailmalle. Kaikkein raskain taakka oli nytkin kannettavana Iida Marialla, kun vanhimmat tyttäret olivat poissa ja Helvikin oli ajoittain ansaitsemassa maailmalla. Jo pelkästään leivän leipominen suurelle perheelle oli raskas urakka kaikkien muiden kotitaloustöiden ohella. Mutta miehet tulivat avuksi: Kalle Kusti hoiteli karjan, Iida Maria kävi vain lypsämässä lehmät. Myös pojat auttoivat äitiään. He kantoivat puut ja vedet, lakaisivat lattiat ja tiskasivat astiat sekä tekivät kaikkea sitä mitä vanhemmat heillä teettivät.

* * *

Lapset kasvoivat ja vanhenivat vuosien myötä. Pieniä lapsia ei enää ollut, sillä Vienokin aloitti koulussa jo toisen luokan. Enää olikin koulussakävijöitä vain kolme, Vienon lisäksi Gunnar ja Veikko astelivat koulutiellä.

Veikko aloitti viimeisen kouluvuotensa syksyllä. Koulu oli mennyt häneltä hyvin ja kaveruus Toimi Pitkäsen kanssa oli säilynyt yhtä hyvänä koko kouluajan. Koulumatkat olivat edelleen hauskoja. He keksivät kaikenlaista mukavaa, mutta tulipa keksittyä sellaistakin mikä ei ollut kovinkaan hauskaa.

Siinä heidän koulutiensä varrella oli pieni punainen mökki ihan tien reunassa. Mökissä asui kaksi vanhahkoa naista, jotka olivat ottaneet turvakseen yksinäisen iäkkään miehen asumaan. He hakivat veden noin kahdensadan metrin päässä olevasta lähteestä aivan maantien varresta. Mies kantoi veden kahdella sangolla naistenkin tarpeisiin, koska naiset eivät itse siihen pystyneet.

Niinpä eräänä aamuna kun Veikko ja Toimi olivat menossa kouluun mies tuli heitä vastaan vedenhakumatkalta, täysi vesisanko kummassakin kädessä. Kun he tulivat miehen kohdalle, tarttui Toimi toiseen sankoon, kaatoi sen tyhjäksi ja lähti saman tien juoksemaan pakoon niin kovasti kuin lyhyillä kintuillaan kerkesi.

"Saatanan poika, minä tapan sinut", huusi tämä vedenkantaja ja lähti Toimin perään. He juoksivat ainakin kilometrin perätysten, mutta Toimi sai pidettyä pienen etumatkan, kunnes mies vihdoin kaatui uupuneena tielle. Siinäkin hän kuitenkin vannoi: "Vielä minä poika sinut kiinni saan, minä tunnen sinut."

Siitä vesisangon kaatamisesta oli seurauksena, että Toimin piti kulkea toista tietä kouluun koko loppu kouluaika. Onneksi se oli Veikon ja Toimin viimeinen kouluvuosi, ja sitäkin jäljellä enää vain vajaat kaksi viikkoa.

Kului sekin kaksi viikkoa ja koitti kevätjuhlan aamu. Useimmilla oli ihan uudet vaatteet yllään. Niin kuin oli tapana, jokainen pukeutui parhaimpiinsa kevätjuhlaan. Juhlan kohokohta oli kun opettajat jakoivat todistukset oppilaille. Veikolle ja Toimille se oli päästötodistus. Koulu oli suoritettu loppuun ja kaipa sieltä jotakin tietoa ja taitoa oppikin, jota elämässä voi käyttää hyödykseen. Ja tulihan siellä ainakin uusia kavereita, ja ennen kaikkea pikku pojista varttui vuosien mittaan isoja poikia, melkeinpä aikamiehiä. Kouluvuodet olivat saaneet sen aikaan.

Kun Veikko sai koulunsa päätökseen, melkein samanaikaisesti Eino vapautui asepalvelustaan suorittamasta Valkjärvellä. Hän jatkoi välittömästi suutarin töitä, joita hän oli opetellut veljensä Tatun opastuksella. Tauno joutui pikapuoliin menemään Terijoelle, jonne hänet oli määrätty sotaväkeen.

* * *

Kevään koittaessa Kalle Kusti aloitti taas kalanpyynnin. Toverinaan hänellä oli yksi nuorimmista pojista, useimmiten Veikko. Kalaa alkoi olla heti syötävänä vaikka millä tavalla. Oli kalakukkona, kalakeittona, paistikalana ja myös suolattuna.

Kevään kuluessa Kalle Kusti sairastui, ja poikien oli hoidettava kevätkalastuskin loppuun. Häntä vaivasi jokin vatsasairaus, joka itsepintaisesti kesti useita vuosia. Hän ei kyennyt paljoakaan työhön, eikä liioin syömään. Kun hän syksyn tullen lähti Veikon kanssa puolukkametsään, hän tuli siellä niin sairaaksi että Veikko luuli isänsä kuolevan. Hän jo itku kurkussa ajatteli, että hän ei osaa kotiin, jos isä kuolee. Onneksi isä kuitenkin taas toipui hetken maattuaan ja niin he yhdessä pääsivät astelemaan kotia kohti.

* * *

Vuosi oli taas vaihtunut. Elettiin kesän kauneinta aikaa, kun oli Helvin vuoro avioitua. Hänen aviokumppaninsa oli Vilho Pitkänen, lähinaapurin poikia. Heti vihkimisen jälkeen he muuttivat asumaan Varpaisjärvelle.

Vielä saman vuoden lokakuussa Junnu meni naimisiin Varpaisjärveltä kotoisin olevan Hanna Vepsäläisen kanssa. Junnuhan ei ollut asunut kotona enää moneen vuoteen. Hän muutti jo poikamiehenä erilleen asumaan, joten hänen naimisiinmenonsa ei vaikuttanut mitenkään kotona olevien perheenjäsenten määrään.

Kun päästiin vuoden 1937 talveen, oli Kalle Kustin perhe pienentynyt niin paljon, että luku oli enää yhdeksän henkeä; sen jälkeen kun Jalmari oli lähtenyt maaliskuussa Käkisalmelle asevelvollisuuttaan suorittamaan. Tauno meni taas kesäksi laivamieheksi vähentäen osaltaan perheen lukumäärää. Pojista nuorin Gunnar oli saanut koulunsa päätökseen edellisenä keväänä ja hän oli äitinsä apuna kotona, kun miehet kulkivat metsätöissä.

Oli saman vuoden elokuu Einon viettäessä häitään nuorikkonsa, pieksänkoskelaisen Helvi Rissasen kanssa. He olivat lapsuuden tuttuja. Samoihin aikoihin myös Elsa avioitui Heikki Apellin kanssa. Asuinpaikakseen he valitsivat Joutsenon kunnan. Eikä ehtinyt kulua vuottakaan edellisistä vihkiäisistä, kun Jalmari ja Anni Laakkonen viettivät häitään. Näitä häitä juhlittiin morsiamen kotona Halunan Laakkolassa.

Näihin aikoihin alkoi Iida Marian terveys heiketä siinä määrin, että oli pakko ottaa naispalkollinen tekemään taloustöitä; siitäkin huolimatta, että Vieno oli keväällä saanut koulunsa loppumaan. Iida Marian taakka oli koko ajan ollut liian raskas, ja nyt se alkoi tuntua heikentyneenä terveytenä.

Varpaisjärveltä pestattiin kuusitoistavuotias tyttö apulaiseksi. Hän oli Tyyne Sutinen, leskiäidin ainoa tytär. Hän oli kuitenkin vain puoli vuotta heidän apulaisenaan. Hän lähti äitinsä mukana Etelä-Suomeen, jonne siihen aikaan meni paljon savolaisia tyttöjä ansaitsemaan. Veikko jäi kaihoten muistelemaan Tyyneä hänen lähdettyään. Veikko tunsi Tyyneä kohtaan erikoista lämpöä, ja tuo tunne taisi olla molemminpuolista.

* * *

Ei elämä ollut ainoastaan pelkkää avioliittojen solmimista ja hääjuhlien viettämistä. Taustalla oli aina arki ja ankea totuus, että vastoinkäymisiä ja murheitakin tulee aikanaan. Nämä murheet saattavat olla hyvinkin raskaita kantaa. Ankara muistutus siitä tuli marraskuussa, kun yksi perheen pojista, Lassi, joutui jättämään jäähyväiset tälle maalliselle elämälle. Suru oli raskas hänen aviopuolisolleen ja neljälle lapselleen, jotka jäivät nyt orvoiksi. Raskas se oli myöskin hänen vanhemmilleen, sekä suurelle sisarjoukolle ja heidän perheilleen.

Juuri kun suru alkoi hälvetä ja Lassin kuolema jäädä taka-alalle, alkoi Suomen ylle kerääntyä synkkiä pilviä. Sota oli uhkaamassa synnyinmaata. Marraskuussa 1939 puna-armeijan sotavoimat hyökkäsivätkin Suomeen. Alkoi talvisota, ja Suomi joutui puolustamaan olemassaoloaan. Asekelpoiset miehet kutsuttiin heti puolustamaan maataan. Kalle Kustinkin pojista Pekka ja Eino joutuivat heti rintamalle. Tilanne oli hankala, sillä hyökkääjä oli moninkertaisesti ylivoimainen. Vaikeutta vielä lisäsivät sen talven kovat pakkaset.

Sota ei ollut kuitenkaan kovinkaan pitkäaikainen. Jo maaliskuussa solmittiin rauha. Suomelle rauhanehdot olivat raskaat runsaiden alueluovutusten takia. Raskautta lisäsivät vielä ne tuhannet parhainta nuorisoa olleet miehet, jotka Suomi menetti sodassa. Myös haavoittuneiden määrä oli suuri. Ei menetyksittä selvinnyt Kalle Kustinkaan perhe, sillä Helvin aviomies Vilho Pitkänen kaatui talvisodan sankarina.

Kun rauha saatiin aikaan, tuntui kuin se olisi vain hengähdystauko taistelujen välillä. Suomikin alkoi valmistautua uutta sotaa varten. Ilmassa henki koston halu. Kutsuttiin 1919 ja 1920 syntyneet asevelvollisuuttaan suorittamaan. Samalla asevelvollisuusaika pidennettiin kahteen vuoteen. Näin saatiin vakinainen armeija normaalia suuremmaksi yllätysten varalle. Reserviläisethän piti rauhanehtojen mukaan kotiuttaa heti rauhan alettua.

* * *

Kun maahan oli saatu rauha, Tauno solmi avioliiton Martta Ruotsalaisen kanssa, joka oli kotikylän tyttöjä. Hääjuhlallisuuksia ei pidetty, koska aika oli vielä epävakaa ja julkinen ilonpitokin oli kielletty.

Kesä kuitenkin kului jokapäiväisten askareiden parissa. Tuli syksy, ja tilanne oli edelleen hyvin jännittynyt. Mustan pörssin kauppa alkoi kukoistaa. Ihmiset hamstrasivat tavaraa ja kansanhuoltojärjestelmä toimi kansalaisten eduksi. Raha liikkui paljon eikä rahanpuutetta yleensä ollut kenelläkään, koska palkatkin nousivat tuntuvasti.

Koitti kevätkesä 1941. Suomi oli kutsunut reserviläiset ylimääräisiin kertausharjoituksiin kesäkuun alkupuolella, kun selvä sodanuhka oli olemassa. Pian saksalaiset aloittivatkin suurhyökkäyksen itärintamalla Neuvostoliittoa vastaan. Toinen maailmansota oli alkanut kaikessa laajuudessaan. Suomikin yhtyi sotaan Saksan liittolaisena.

Suomelle sota oli jatkoa talvisotaan. Jatkosodalla oli tarkoitus korvata ne menetykset, jotka talvisota aiheutti. Kalle Kustin poikiakin oli nyt rintamalla kolme. Pekan ja Einon lisäksi siellä oli Reino, joka joutui sotapalvelukseen edellisen vuoden maaliskuussa. He puolustivat synnyinmaataan monien muiden joukossa.

Sota riehui omalla tavallaan, mutta kotirintamallakin oli tehtävänsä. Siviiliin jääneiden oli hoidettava niidenkin työt, jotka olivat rintamalla.

Monessa taloudessa työmäärä lisääntyi huomattavasti, ja työapu kelpasi mistä sitä vain sai. Kalle Kustinkin talouteen tuli entinen apulainen Tyyne Sutinen viettämään lomapäiviään ja samalla auttamaan Iida Mariaa talousaskareissa. Nyt myös Veikon ja Tyynen suhteet lähenivät niin, että he lupasivat uskollisuutta toisilleen ja päättivät mennä naimisiin - vähän myöhemmin, sopivampana ajankohtana. Vaikka maassa riehuikin sota julmimmillaan, he unohtivat sen hetkeksi ollessaan kahden.

* * *

Alkuun Edellinen Seuraava