Alokkaana ja rintamasotilaana

Kesä alkoi olla kuumimmillaan, kun suomalaiset sotajoukot ylittivät Neuvostoliiton rajan useissa kohdissa. Jatkosota oli alkanut Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Saksan ja Neuvostoliiton välit olivat kiristyneet kiristymistään, kunnes maat olivat joutuneet avoimeen sotaan. Suomikin toteutti liikekannallepanon kutsuen reserviläiset ylimääräisiin kertausharjoituksiin kesäkuun alkupuolella. Oli varauduttava pahimpaan.

Tilanne kehittyi niin vaikeaksi Suomen kannalta, että sotilasjohto päätti yhtyä sotaan ja ilmoitti rauhantilan päättyneen Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Tämä tapahtui kesäkuun 25. päivänä 1941. Pian tämän jälkeen Suomen sotavoimat ylittivät Neuvostoliiton rajan.

Suomalaisten eteneminen oli aluksi nopeaa monin paikoin, mutta kovia taistelujakin jouduttiin käymään. Kiivaat taistelut tiesivät myös sitä, että uhreja alkoi tulla molemmin puolin. Myös Suomen kotirintamalle tuli suruviestejä. Kotona olevat pelkomielellä odottivat, milloinka tuo viesti koskee omia läheisiä; koska tulee tieto, että vanhemmat ovat menettäneet poikansa, lapset isänsä tai nuori aviovaimo miehensä.

Minun vanhempi veljeni Reino kaatui jo heinäkuun kuudentenatoista päivänä. Tämä ikävä tieto oli raskas isku vanhemmilleni, ja raskas se oli meille kaikille. Se kertoi heti siitä, mitä sota tuo tullessaan. Sota ei valikoi uhrejaan - kuka olisi kenen mielestä liika tai kuka tarpeellinen elämään. Sodan laki on julma: tapa tai voit tulla itse tapetuksi pätee kaikissa sodissa tänäkin päivänä.

* * *

Kovien taisteluiden ja tappioiden myötä kävi pian selväksi, että täydennysmiehiä tarvitaan jatkuvasti, jotta joukot voidaan pitää riittävän vahvoina ja iskukykyisinä. Niinpä minunkin ikäluokkani, malli -22, määrättiin kutsuntaan sekä pian sen jälkeen armeijan palvelukseen saamaan oppia sodankäyntitaidoissa.

Oli syyskuun viidestoista päivä, kun ikäluokkani oli määrätty ilmoittautumaan Kuopion kasarmilla koulutuskeskus kahdentoista muonavahvuuteen. Kuopioon lähdettiin Pieksänkoski-laivassa Pajulahdesta. Siinä samassa kyydissä oli myös paras koulukaverini Toimi Pitkänen ja monta muuta tuttua kaveria.

Laivaan oli myös varautunut kaksi ammattimaista korttihuijaria. He tyhjensivät monen pojan kukkaron yön kuluessa. Minä tunsin nuo huijarit entuudestaan, enkä osallistunut peliin ollenkaan. Näin säästin vähät rahani muihin tarpeisiin. Olihan lisäraha tarpeen alokasaikanakin. Voisi käydä edes sotilaskodissa, sillä sotilaan palkka oli kovin pieni.

Me nilsiäläiset jouduimme kuudenteen komppaniaan. Siihen tulivat myös Siilinjärven pojat, sekä osa Juankosken ja Kaavin pojista. Olipa komppaniassa muutamia kuopiolaisiakin. Rinta rinnan siinä opeteltiin armeijan aakkosia.

Oli Summasen Jaakko, Haataisen Einari, kuin myös Parviaisen Benhart ja Myöhäsen Pentti. Siinäpä äkseerasivat myös Oinosen Onni ja Reino. He olivat kovia korttimiehiä, kai savottakämpillä tuon taidon hankkineet. Oli monia muita tuttuja jo rippikouluajoilta ja lapsuudestakin. Komppanian päällikkö oli luutnantti Heinämies. Hän oli haavoittunut rintamalla, ja kun hän oli toipunut hänet oli siirretty koulutuskeskukseen. Vääpelinä oli Lönmark, jo iäkäs mies mutta hyvä ja äidillinen; hän kohteli meitä alokkaita kuin omia lapsiaan.

Saatuamme armeijan varusteet ja kokoonnuttuamme ensimmäisen kerran riviin komppanian järjestäytymispaikalle piti komppanian päällikkö meille tervetuliaispuheen. Hän korosti, että koulutuksemme kestää vain kaksi kuukautta, ja pian sen jälkeen joudumme rintamalle.

Koulutus olikin sikäli tavallista helpompaa, että kaikki turha tärkeily oli jätetty pois. Koulutettiin vain niitä asioita, joita tarvittiin sodankäynnissä. Opetettiin ampuma-aseiden sekä käsikranaattien ja muiden räjähdysaineiden käyttöä, suojautumista ja ryhmittymistä taistelutilanteissa; kaikkea sitä mistä saattoi olla hyötyä itsensä suojelemisessa.

Kotilomillekaan emme päässeet, vaikka kotimatkat eivät olisi olleet kovin pitkiä. Kaikki aika käytettiin koulutukseen. Vannoimme sotilasvalankin, ja siinä alkoi kulua umpeen se aika, joka oli koulutukseemme varattu - tuo kaksi kuukautta.

Samaan aikaan rintamalinjat alkoivat vakiintua paikoilleen, joten tappiot pienenivät huomattavasti. Täydennysmiesten tarve väheni. Suomalaiset olivat saavuttaneet ne kohteet, jotka heillä olivat tavoitteina ja lopettivat hyökkäyksen asettuen puolustusasemiin. Meidänkin ikäluokkamme sai jäädä kasarmille odottamaan lähtökäskyä.

* * *

Siinä odotellessa kului aika tammikuulle asti. Oli tammikuun kuudestoista päivä 1942, kun meidät lastattiin Kuopion asemalla härkävaunuihin. Talvi oli kovimmillaan, ja mittari pysytteli jatkuvasti kolmenkymmenen pakkasasteen tuntumassa. Vaunut olivat kylmiä, vaikka niissä oli keskellä peltikamiinat joissa poltettiin jatkuvasti tulta. Kun seinät olivat vain yksinkertaista lautaa ja lattia harvahkoa lankkua, niin eiväthän ne suojanneet edes tuulelta, saati pitäneet lämmintä.

Kuitenkin matka kohti Karjalaa ja sotatoimialuetta alkoi. Moni meistä sairastui sillä matkalla, kuka enemmän, kuka vähemmän.

Matkanteko oli hidasta - koska juna oli ylimääräinen, sen piti päästää ohi kaikki aikataulun mukaan kulkevat junat. Jouduimmepa joillakin asemilla odottamaan tuntikausia, ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa. Junamatka Kuopiosta Tokariin kesti useita päiviä. Korviketta keittelimme kaminan päällä kenttäpakilla ja saimme siitä lämmikettä sisuksiimme. Lämmintä ruokaakin saimme muutaman kerran matkan aikana.

Saavuimme vihdoin Tokarin asemalle, jossa purkauduimme hämärän tullen härkävaunuista ja lastauduimme kuorma-autoihin. Alkoi matka kohti Juksovin korpea. Oli pimeä yö, joten emme nähneet matkan varrella mitään. Ajoimme ja ajoimme vain eteenpäin pysähtelemättä.

Oli jo aamu kun autot vihdoin pysähtyivät, kuuleman mukaan määränpäässä. Koetimme neuvotella itsemme pois autoista parhaamme mukaan, mutta kovin vaikeaa se oli. Olimme yksinkertaisesti kylmettyneet siihen asentoon, missä kukin oli auton lavalla sattunut olemaan - etupäässä istuallemme. Loppujen lopuksi selviydyimme liikkeelle ja telttoihin, jotka oli valmiiksi pystytetty läheiseen metsään.

Mutta vaikeudet eivät vielä loppuneet tähän. Teltat joihin me majoituimme oli pystytetty lumen päälle, ja niissä meinasimme kylmettyä viimeisenkin. Pää jäätyi teltan seinään kiinni, siitäkin huolimatta että jalkoja poltti, koska kamiinassa pidettiin jatkuvasti niin kovaa tulta että se hehkui punaisena. Saimme kuitenkin aamun valjettua kuumaa soppaa, ja se tuntui hyvältä. Nälkäkin oli, ja soppa niin ihanasti lämmitti vatsassa.

Olimme siinä kolmisen vuorokautta. Saimme joka päivä sopan ja keittelimme korviketta kamiinan päällä. Lepäilimme ja totuttelimme itseämme siihen ajatukseen, että pian siirrymme etulinjaan, minkä jälkeen vastuu on sillä kohdalla meidän.

* * *

Lähdimme kolmannen päivän iltana hämärän turvin marssimaan kohti etulinjaa, joka oli noin kahden kilometrin päässä majapaikastamme Juksovin kylän laidassa.

Jouduimme jalkaväkirykmentti viidenkymmenenyhden täydennysmiehiksi. Meidät jaettiin eri komppanioihin ja edelleen eri joukkueisiin. Minä jouduin toisen komppanian ensimmäiseen joukkueeseen, ja siihen tuli useita kavereitanikin. Komppanian päällikkönä oli silloin luutnantti Halonen.

Toisen joukkueen johtaja oli vänrikki Turunen Nilsiän Lastukoskelta. Hän suhtautui pilkallisesti meihin nuoriin miehiin, kutsuikin meitä apinoiksi. Nimitys tuntui meistä pahalta; olimmehan kuitenkin rintamakelpoisia sotilaita, ja kaiken lisäksi nimittelijä oli oma esimiehemme.

Eivät sitä nimittelyä hyväksyneet vanhemmat rintamajermutkaan. Niinpä alikersantti Antti Ahonen joutui kerran kovin ottein vannottamaan Turusta, että hänen on lopetettava tuollainen käytös. Turunen lupasi pakon edessä muuttaa tapojaan, ja siihen loppui nimittely. Molemmat heistä, sekä Turunen että Ahonen, olivat esimerkillisiä sotilaita, rohkeita, pelkäämättömiä ja innokkaita partiomiehiä vihollisen puolelle.

* * *

Samassa korsussa johon minä tulin oli useita Nilsiän miehiä; olihan komppania alkujaan nilsiäläisistä koottu. Oli Ruotsalaisen Viljo kotikylältäni, oli Viljo Pasanen Vuotjärveltä ja Puustisen Ilmari Lohilahdesta ja monia muita ennestään tuttuja miehiä.

Olimme olleet pari viikkoa rintamalla, kun jouduimme ensimmäisen kerran tulitaisteluun vihollisen kanssa. Vihollinen oli salaa ryhmittynyt asemiemme eteen ja tulitti meitä kiivaasti usean tunnin ajan. Sillä oli myös pienoisheittimiä, joilla annettiin kranaattikeskitys asemiimme ja korsujen ympärille. Tappioita ei tullut, mutta saimme esimakua siitä mitä on oikea sota.

* * *

Olimme asemissa Juksovin kylän laidassa maaliskuun loppupuolelle, ja tuo kosketus viholliseen jäi ainoaksemme. Kaikkialla oli hiljaista, kun elettiin kovan talven aikaa.

Kävimme vartiossa tuurillamme ja kulutimme aikaamme miten itsekukin parhaaksi näki. Toiset tekivät rannerenkaita ja sormuksia, toiset puukontuppeja, jotkut nikartelivat hienoja rasioita. Kaikilla oli sama tarkoitus: ne vietiin lomalle mennessä kotirintaman tarpeisiin. Minä kävin aikani kuluksi monta kertaa tapaamassa veljeäni Einoa. Hänen majapaikkansa oli vähän taempana etulinjasta. Eino kuului pataljoonan jääkärijoukkueeseen jonka pääasiallisena tehtävänä oli partiointi vihollisen puolella.

Maaliskuun lopulla jalkaväkirykmentti 51 hajotettiin. Paikalle tuli jalkaväkirykmentti 50, joka otti asemat hallintaansa. Meidät nuoret sotilaat siirrettiin täydennysmiehiksi, osa jalkaväkirykmenttiin yhdeksän ja suurempi osa jalkaväkirykmenttiin 30. Näin jakaantuivat -22 syntyneet Nilsiän ja toisten kuntien miehet kahteen eri rykmenttiin. Vanhoista reserviläisistä muodostui erillinen pataljoona 17. He pääsivät lepäämään linjojen taa ja olivat siellä reservinä.

Se ryhmä, johon minä kuuluin joutui lähtemään yhdeksikköön, joka oli asemissa meidän vasemmalla puolellamme. Yhdeksikön ja viisikymppisen välillä oli noin kolmen kilometrin matka miehittämätöntä linjaa. Ainoastaan kenttävartio kulki sen matkan edestakaisin kerran kahdessa tunnissa. Me jouduimme aluksi hoitamaan tuota tehtävää.

Vartiointi tuntui ensialkuun oudolta ja vähän pelottavaltakin, olihan lähdettävä yöllä kulkemaan synkkään korpeen. Vihollinen saattoi olla kyttäämässä missä vain, ja apuvoimia ei ollut saatavissa vaikka olisi ollut kuinka suuri vihollisporukka polun varrella. Pakoon vaan jos ehtii.

Meillä oli aina tätä partioreissua tekemässä kaksi kaveria, mutta sittenkin joskus tuntui olo aika turvattomalta. Suuria vastoinkäymisiä ei kuitenkaan tullut koko kevään aikana. Kesän tultua jalkaväkirykmentti yhdeksän ensimmäinen pataljoona miehitti tämän aukon. Me siirryimme sinne minne meidät oli määrätty silloin kuin jalkaväkirykmentti 51 hajotettiin.

* * *

Minä jouduin yhdeksännen komppanian kolmanteen joukkueeseen muutamien samanikäisten miesten kanssa. Syntymävuoden lisäksi meille oli yhteistä se, että olimme olleet yhtä aikaa samassa komppaniassa alokaskoulutuksessa Kuopiossa. Majapaikkana oli Simon korsu ja vartiopaikkana etupäässä Simon vartiopesäke.

Simon pesäke oli vaarallinen vartiopaikka, koska vihollinen oli hyvin lähellä. Ei ollut varaa päätään nostaa valoisan aikaan - vartioitiin periskoopin avulla. Korsu oli huono, kiireesti kyhätty silloin kun suomalaiset lopettivat etenemisen sillä rintamalohkolla. Sadevesi tuli sisään katon läpi, ja nukkumapaikat olivat aina märät, jopa vetiset. Vaati erinomaisen hyvää terveyttä kestää ne olot.

Siinä kuitenkin kesä kului ja tuli syksy, lokakuu. Koitti se aika, että minäkin pääsin kotilomalle muiden samanikäisten mukana. Ehdimme olla armeijan leivissä kolmetoista kuukautta ennen kuin tuli meidän lomavuoromme. Nyt kierros oli kulunut vihdoin umpeen. Tuntui ihanalta lähteä lomalle tapaamaan äitiä ja isää, ja muitakin tuttuja. Jännittikin vähän näin pitkän poissaolon jälkeen, mutta kuitenkin mielen täytti sanomaton hyvän olon tunne.

* * *

Alkuun Edellinen Seuraava