Rintamamiehen arkea

Oli kulunut runsas vuosi siitä kun viimeksi olin ollut kotona. Mieli tuntui hyvin kevyeltä ja iloiselta. Asusteet oli siistitty mahdollisimman hyvään kuntoon, ja jos kenellä sattui olemaan huonoksi mennyt asetakki taikka housut, kuin myös mantteli, niin komppanian vaatevaraston hoitaja lainasi loma-ajaksi paremmat varusteet. Eihän suomalainen rintamajermu saanut näyttää resuiselta kun lähti kotirintamalle ja lomailemaan.

Menomatkalla oli poikettava lääkintämiesten korsulla - lääkintäkersantti piti tarkan täitarkastuksen lomallelähtijän kamppeissa ja kehossa. Jos täitä löytyi, lomallelähtö tyssäsi siihen. Oli vain yritettävä toisella kertaa paremmalla onnella. Yleensä jokainen lomallelähtijä piti itse niin tiukan täikontrollin että lääkintämies ei löytänyt enää mitään. Olisi kovin harmittanut, jos muutaman täin takia olisi lomamatka keskeytynyt Komppanian toimistosta saatiin lomapaperit käteen, ja matka kohti kotirintamaa voi alkaa.

Ensimmäinen etappi oli Vosnesenja, johon oli matkaa noin kymmenen kilometriä. Sillä välillä ei ollut mitään säännöllistä kulkuneuvoa. Jokainen lomallemenijä joutui käyttämään omaa kekseliäisyyttään ja tuuriaankin.

Meidän komppaniastamme oli menossa lomalle yhtä matkaa kymmenen miestä, kolme kustakin joukkueesta ja yksi töpinästä. Meidän joukkueestamme oli kolme -22 syntynyttä kaveria - Nilsiän miehiä ja kaikki ensi kertaa kotilomalla. Onnistuimme pääsemään kuorma-autoon, niin ettei tarvinnut tuota matkaa kävellä. Etulinjan huoltoautoja ajoi muutama päivässä.

Vosnesenjasta matka jatkui linja-autolla Äänislinnaan. Näitä autoja olikin jo useita, koska Vosnesenjassa kokoontuivat kaikki siltä suunnalta lomalle lähtevät. Lisäksi samat autot hoitivat muun matkustajaliikenteen Äänislinnan ja Vosnesenjan välillä. Äänislinnan rautatieasemalla lastauduttiin vihdoin junaan, ja nyt varsinainen matkanteko kotia kohti alkoi.

Seuraavana päivänä saavuttiin Kuopion asemalle. Nyt maisemat olivat jo hyvin tuttuja; vain linja-automatka enää ja edessä oli tuttu ja niin rakas kotini.

Loma kului kuin siivillä, olihan sanomattoman ihana olla taas kotona ja kotikylällä, ilman pelkoa ja varuillaanoloa. Tuntui kauhean pahalta, kun loman loppu ja rintamallelähtöpäivä läheni vääjäämättömästi. Väkisin tuli mieleen ajatus, että vieläkö tulen tämän jälkeen, vai onko tämä kerta viimeinen. Loma-aikaa oli kaikkiaan neljätoista vuorokautta, mutta siitä meni jo kaksi vuorokautta matkoihin ja loppuaika tuntui kerrassaan liian lyhyeltä.

* * *

Loma oli ohi, muistot vain jäljellä ja rintamasotilaan arki jatkui entiseen tapaan. Ruokaakin alkoi olla vähän niukalti, etenkin leivästä oli ajoittain puutetta.

Kenttäpostin tuomat siviilipaketit olivat erittäin tervetulleita. Myös lomalaiset toivat palatessaan siviiliruokaa repun täydeltä. Enimmäkseen ne syötiin yhdessä, tai ainakin oli usean miehen porukka joka jakoi kaiken keskenään. Voita tai muuta siihen verrattavaa ruokatavaraa säästettiin lähinnä omaan käyttöön.

Syksy kului ja joulu oli edessä. Se ei poikennut kovinkaan paljoa jokapäiväisestä elämänrytmistä. Tehtävät olivat samat kuin muinakin päivinä. Ihan yhtä täsmällisesti ja tunnollisesti oli jokaisen oltava vartiossa vuorollaan.

Oli siinä kuitenkin sen verran siviilijoulun tuntua, että saimme aattona jokainen mukavan palan palvattua siansiivua, ja lisäksi oli riisipuuro keittona. Naapurikin antoi meidän viettää joulua rauhallisesti.

* * *

Oli jo helmikuu. Elämä oli pelkkää löhöämistä. Mitään töitäkään ei talven aikana tehty, koska se olisi ollut hankalaa. Vartiointi hoidettiin huolellisesti ja aikaa tapettiin muun muassa pelaamalla korttia.

Korttipelistä olikin tullut se paras ajanviete. Tilinsaannin aikaan pelattiin rahapeliä, ja sitten kun rahat olivat joutuneet samoihin taskuihin peli muuttui taas ajanvietepeliksi. Etupäässä se oli marjapussia tai mustaa maijaa, myös kontraa pelattiin.

Naapurimme, puna-armeijan tarkka-ampuja oli kuitenkin niin valppaana että ampui päähän erästä -23 syntynyttä vartiomiestä Simon pesäkkeellä. Häneltä unohtui kai varovaisuus. Voi olla niinkin, että hän aliarvioi vihollisen tarkka-ampujan ampumataidon, varoituksista huolimatta.

Lomavuorokin oli taas ihan edessä. Lomat alkoivat vetää kiinni myös meidän ikäluokallemme joka neljän kuukauden päästä, kun päästiin eroon alkuvaikeuksista. Syynä vaikeuksiin oli yksikön vaihtuminen monta kertaa vähän ajan kuluessa.

* * *

Tuli kesä ja se toi tullessaan työtä ihan liikaakin, kun ruokakin oli heikohkoa.

Kun rintamilla oli ollut kauan hiljaiseloa, kuri koveni ihan huomattavasti. Siihen tuli sellaisia rauhanajan piirteitä, joita me rintamamiehet pidimme vähän turhanpäiväisinä ja rintamaoloissa tarpeettomina. Muutamia määräyksiä pidimme jopa turvallisuutta vaarantavina ja sopimattomina yllätystilanteissa.

Myös puhtauteen alettiin kiinnittää huomiota eriskummallisella tavalla. Lääkintämiehet kiersivät pitämässä täitarkastuksia joka viikko. Jokaisesta löydetystä täistä oli tehtävä rangaistuksena yksi metri halkoja lähimetsässä. Pidimme sitä kohtuuttomana, koska edes puhtaitten alusvaatteiden saanti ei ollut kovin varmalla pohjalla. Eihän toki kukaan meistä halunnut pitää täitä, vaan pyrimme niistä eroon kaikin mahdollisin keinoin ja ihan omatoimisesti. Siksi emme ymmärtäneet tuota halonhakkuurangaistusta. Jokainen sen tiesimme, että täi on niin herraskainen loinen että sille pitää ruokakin valmiiksi raapia, eikä kukaan halunnut niitä elättää.

Kaivoimme myös juoksuhautaa, joka oli niin syvää että mies oli aivan näkymättömissä siinä kulkiessaan. Valmiiksi kaivetut juoksuhaudat vuorasimme risumatoilla, joita valmistimme metsässä. Näin ne pysyivät auki ja olivat puhtaita liikkua. Kulkeminen oli turvallisempaa kuin paljaalla maaperällä.

Jouduimmepa käymään tienteossakin sinä kesänä, sillä maasto josta huoltohevoset ja muonakuskit joutuivat ajamaan oli alavaa, eikä se kestänyt ajaa kärryillä. Siihen kaadettiin alle lehtipuita ja sitten luotiin maita päälle, niin johan alkoi kestää. Huoltoliikenne saattoi taas jatkua täydellä teholla.

Me Simon korsun miehet aloimme muiden tehtävien ohella rakentaa itsellemme uutta, entistä parempaa korsuakin, kun se meidän korsumme oli niin huono ja ahdas. Kaivoimme niin syvän montun, että korsu tuli kokonaan maan sisään. Seinät hakattiin pyöreistä hirsistä. Ikkunoitakin tuli kaksi; niiden edustalta kaivettiin maa pois, että saatiin sisälle valoa. Laipio laitettiin paksuista hirsistä - ne veistettiin sisäpuolelta sileiksi, ja näin laipiosta tuli siistin näköinen. Päälle tuli vielä kolme kerrosta hirsiä, jotta korsu kestäisi pikku ammuksenkin, kun sellainen sattuisi kohdalle putoamaan.

* * *

Kesäkuun alkupuolella juhlittiin ylipäällikön syntymäpäivää myös rintamaoloissa - saimme alkoholia yhden puolikkaan kolmea miestä kohden. Tämä juoma oli nimeltään leikattua konjakkia. Sitä kai se todella oli, koska kaikkien pullojen korkit oli avattu ja tarkistussuojat rikottu. Vihollinenkin kunnioitti tuota päivää antamalla voimakkaan kranaattikeskityksen asemiimme.

Heti juhannukselta oli taas kotiloman vuoro. Nyt lähdettiin Vosnesenjasta laivalla ja matkustettiin sillä Syvärin kaupunkiin. Siellä noustiin junaan kohti Äänislinnaa ja Suomea. Laivamatka kaunista Syvärinjokea alavirtaan oli mukava, tunnelma oli leppoisa ja turha kiirekin tuntui jääneen pois. Laivat olivat siipiratasaluksia, alunpitäen jokiliikenteeseen tarkoitettuja ja siksi kai vähän hitaita ja kömpelöitä. Ne olivat Neuvostoliitolta jäänyttä sotasaalista.

Kesä kului loman jälkeenkin, välillä vartioidessa ja välillä töiden parissa. Korsu alkoi valmistua. Yöt pimenivät, mikä merkitsi myös sitä että vihollinen alkoi hämärää hyväksensä käyttäen liikkua entistä aktiivisemmin ja tehdä kaikenlaisia tihutöitä. Suomalaistenkin oli tarkennettava vartiointia ja lisättävä valppauttaan. Kaikesta valppaudesta huolimatta sattui vangiksisieppaamisia ja vartiopesäkkeiden tuhoamisia.

* * *

Elokuun alkupuolella minä sairastuin vakavasti ja jouduin sairaalaan, ensin kenttäsairaalaan Ruoppaojalle ja sieltä Äänislinnan sotasairaalaan. Makasin siellä useita viikkoja, ensin vaikeasti sairaana ja sitten jo huomattavasti toipuneena. Siellä oli hyvä olla - vaikka se oli sotasairaala, olisi siellä viihtynyt paljon kauemmankin.

Toivuin ajan myötä sellaiseen kuntoon, että pääsin kotilomalle, lisää toipumaan. Minulle myönnettiin toipumislomaa neljätoista vuorokautta. Loma sattui niin hyvään aikaan, että elonkorjuu oli parhaillaan käynnissä kotitilallani. Minun isäni, jo vanha mies, tunsi yksinään aika toivottomaksi koko sadonkorjuun - olihan nuorin veljenikin jo joutunut armeijan palvelukseen ja rintamalle. Nuorin sisareni, joka oli ollut kotona vanhempieni ainoana turvana, oli lähtenyt mennäkseen naimisiin. Kotona olivat vain äiti ja isä kahdestaan, molemmat jo iäkkäitä, ja äiti vielä kovasti sairaalloinen. Niinpä apu oli heille tervetullut ja tarpeen.

Tunsin itseni jo sen verran terveeksi että päätin ruveta isäni toveriksi työhön. Tuntui kovin mukavalta tehdä tavallista työtä taas pitkästä aikaa, ja vielä sellaista työtä johon oli tottunut ja josta piti. Kun yhdessä ahersimme isäni kanssa, saimme elonkorjuun päätökseen lomani loppuun mennessä.

Tuli taas lähdön aika. Pakkasin reppuuni siviilievästä mahdollisimman paljon, jätin jäähyväiset vanhemmilleni ja matkasin kohti taistelukenttiä.

Kun pääsin sotasairaalasta toipumislomalle, papereissani oli määräys palata loman loputtua siihen yksikköön josta olin tullut. Siellä kaverini olivat jo muuttaneet uuteen korsuun asumaan. Minäkin valitsin sieltä petipaikkani ja asetuin taloksi, tutuiksi tulleiden toverien joukkoon. Tämä uusi korsu tuntui paljon paremmalta ja kodikkaammalta kuin entinen huono ja ahdas majapaikka.

* * *

Sairaalassaoloaikanani tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun astuimme armeijan palvelukseen Kuopion kasarmilla. Nyt meidänkin ikäluokkamme kuului reservijoukkoihin. Olimme samanlaisia rintamajermuja kuin muutkin reserviläiset - ikäämme nähden paljon kokeneita.

Elämä lähti taas kulkemaan tuttua rataansa. Vartiointia ja valppautta, pelkäämistä ja varuillaanoloa joka ainoa hetki, päivin ja öin. Ajatuksissa kotiolot ja vanhemmat sekä heidän vointinsa; myös hiljattain vietetty kotiloma.

* * *

Alkuun Edellinen Seuraava