Yöllinen keskustelu vihollisen kanssa

Elettiin sotavuotta 1943. Rintamalinjat olivat vakiintuneet, vietettiin niin sanottua asemasodan aikaa. Suuria sotatoimia ei ollut millään rintamaosuudella, mutta molemminpuolinen tiedustelu- ja partiotoiminta oli hyvin vilkasta. Varsinkin Neuvostoliiton puolelta sitä ahkerasti harjoitettiin. Ensin neuvostoliittolaiset tekivät salaisia tiedusteluretkiä tuhotöittensä valittuun kohteeseen, tutustuivat siihen ja laativat suunnitelmat valmiiksi. Sen jälkeen he sopivan hetken tullen tekivät väkivaltaisen iskun vahvalla partiolla ja yleensä tuhosivat kaiken mikä oli tuhottavissa. Hyökkäys tuli aina niin yllättäen ja useimmiten yöllä, että minkäänlaista organisoitua vastarintaa oli mahdotonta järjestää. Siinä saattoi kaatua suomalaisia useitakin, kun yllätyshyökkäys majoituskorsulle tehtiin. Usein hyökkääjillä oli tapana viedä joku vangiksi mukanaan.

Ostan suunnalla, missä minäkin palvelin jatkosodan ankeina aikoina - tarkemmin sanottuna yhdeksännen jalkaväkirykmentin yhdeksännessä komppaniassa - tiedustelu ja partiointi oli ahkeraa varsinkin syyspuolella, pimeiden öiden aikaan.

Oli lokakuu, hyvin tuulinen ja sateinen niin kuin lokakuut yleensä. Yöt olivat niin pimeitä, että oli mahdotonta nähdä edes otsaansa iskevää. Vartiopaikallekaan ei olisi muuten osannut, mutta kun juoksuhauta alkoi ihan korsun edestä niin sitä pitkin kulkiessa ei voinut eksyä vikasuuntaan. Juoksuhaudassakin oli oltava aina varuillaan, että vihollinen ei pääsisi yllättämään. Heitähän saattoi olla pimeyden suojissa kyttäämässä juoksuhaudan vierelläkin, tarkoituksenaan siepata vankeja.

Vartiot vaihtuivat meillä - niin kuin kai lienee ollut tapa muuallakin - joka kahden tunnin päästä. Vihollinen tunsi tarkkaan vartioiden vaihtoajat ja tiesi olla oikealla hetkellä kyttäämässä. Pimeän ajan vartiotuurit olivat juuri niitä kaikkein vaarallisimpia ja hankalimpia. Tosin siinä turvallisuuden kannalta oli sellainen etu, että yön aikana oli kaikkein vaarallisimmilla paikoilla parivartio. Se tuntui paljon turvallisemmalta kuin yksinolo pimeässä, sateessa ja tuulessa.

* * *

Meidän vartiopaikkamme oli Simon pesäke, hyvin vaarallinen paikka, jossa oli aina öisin parivartio. Simo oli pitkälle eteen työnnetty pesäke, ja vihollisen vartiopaikkoihin oli matkaa vain noin seitsemänkymmentä metriä.

Vihollisen tarkka-ampujat kyttäsivät joka hetki. Päivän aikaan ei ollut varaa nostaa päätään vartiopesäkkeen reunan yläpuolelle, tai kohta kuula viuhahti. Usein sillä oli vielä sellainen ikävä tapa, että se osui sille tarkoitettuun kohteeseen - vartiosotilaan päähän, joka oli kaikkein ylimpänä ja vaaralle alttiina. Moni sotilas sen joutui kokemaan, etenkin nuoret vasta täydennyksenä tulleet miehet, jotka eivät piitanneet toisten varoituksista. Periskoopin avulla siinä vartioitiinkin valoisan aikaan, että ei tarvinnut nostaa päätään.

Porukkamme toinen vartiopaikka oli Sauman pesäke, joka oli Simon pesäkkeen vieressä. Väliä oli noin kuusikymmentä metriä. Sauman pesäke ei ollut yhtä vaarallinen kuin Simo, mutta oli silläkin huonot puolensa. Pesäkkeen edustalla oli metsää melkein pesäkkeelle asti, joten siitä oli vihollisen hyvä seurailla suomalaisten liikkeitä. Ja metsää vihollinen totta vie käytti hyväkseen. Kävipä se siitä salaa suomalaisten puolellakin, kun Sauman pesäkkeellä ei ollut vartiointia ollenkaan päiväsaikaan - eikä aina yölläkään, kun sotilaat olivat jostakin syystä niin vähänä että kaikille vartiopaikoille ei heitä riittänyt.

Seuraavana oikealla oli konekiväärimiesten vartioima konekivääripesäke. Heillä oli parivartio aina yöllä. Pesäke oli noin kahdeksankymmenen metrin päässä Sauman pesäkkeestä.

Sinä syksynä konekivääripesäkkeellä olivat miehet niin vähissä, että me jouduimme yön aikana käymään heidän toverinaan, jotta oli mahdollista pitää parivartio. Majoituskorsumme - konekiväärimiesten Mutakuoppa ja meidän Simon korsumme - sijaitsivat melkein vierekkäin, välittömästi Simon ja Sauman pesäkkeiden takana. Niistä saattoi kulkea vartiossa millä pesäkkeellä vain, samaa juoksuhautaa hyväksi käyttäen.

Vastuullamme oli kolmaskin vartiopaikka, konekivääripesäkkeestä oikealla noin sadan metrin päässä. Se oli rauhallinen paikka, jossa ei tapahtunut koskaan mitään mainittavaa.

Miehistövahvuus Simon korsussa oli puoli joukkuetta; se vaihteli neljäntoista ja kahdenkymmenen miehen välillä, riippuen siitä montako oli kotilomalla tai muuten poistunut muonavahvuudesta, lopullisesti tai tilapäisesti. Korsun johtaja oli kersantti A. Puska, kotoisin Vaasasta; mukava heppu vaikka olikin joskus rajunlainen otteissaan. Hänen varamiehenään oli alikersantti Hassinen Ilomantsista. Ryhmänjohtajina olivat alikersantti Savolainen Juankoskelta ja alikersantti Bamberg Tohmajärveltä. Miehet olivat etupäässä ilomantsilaisia - yksikkö oli alkujaan koottu Ilomantsissa, mutta täydennysmiehiä oli tullut ympäri Suomea, niin että nyt seurakunta oli sekalainen.

Nämä Ilomantsin pojat olivat vähemmän mukavia kavereina, lapsenmielisiä ja epäuskoisia; mutta oli heissäkin mukaviakin miehiä. Yksi sellainen oli Laakkosen Tauno, minun ruoka- ja korvikekaverini. Toinen oli Hannes Valtonen, josta myöhemmin tuli sisareni aviomies.

Konekiväärikorsun miesvahvuus oli samanlainen, ja sen johtajana oli kersantti Lauri Hämäläinen Muuruvedeltä.

* * *

Sattuipa kyseisen lokakuun eräänä yönä, kun olin toisena vartiomiehenä konekivääripesäkkeellä, sotamies Mätingin kaverina, tapaus joka ei unohdu minulta koskaan. Tapahtumahetkellä se ei ollut kovinkaan vaarallisen tuntuinen, mutta jälkeenpäin, kun asian todellinen laita selvisi, kylmät väreet kulkivat selässä kun ajatteli kuinka vaarallinen tilanne silloin todellisuudessa oli.

Olimme vartiossa keskiyön ja kahden välillä. Yö oli hiljainen, mutta vihollisen partioitten mahdollinen liikkuminen oli hyvin ilmeistä. Se piti vartiomiehet tarkkoina ja aina toimintavalmiina. Kaverini Mätinki alkoi tuumata, että vartioi sinä vähän aikaa yksin - minä tunnen suurta tarvetta mennä riu'ulle istumaan. Konekiväärimiehillä oli riuku ja monttu siinä pesäkkeen lähellä metsässä, missä vartiomies sai tarpeen tullen käydä istumassa.

"Mene vaan", sanoin minä, "että ei menisi housuun, ei ole täällä äitiä joka pesisi. Kyllä minä sen aikaa pärjään yksinkin. Eihän täällä mitään tapahdu, on hiljaista kuin huopatossutehtaalla."

Niin kaverini kompuroi pimeässä riu'un luo saadakseen helpotusta hätäänsä, kuitenkin koko ajan korva tarkkana kuunnellen ja seuraillen - niin kuin aina valpas vartiomies, joka on toimintavalmiina yllättävimmässäkin tilanteessa.

Yhtäkkiä alkoi polulta kuulua varovaisia askeleita Sauman pesäkkeen suunnasta, noin kolmenkymmenen metrin päästä vartiopaikalta. Oli niin pilkkosen pimeää että mitään ei nähnyt, mutta askelien äänestä voi päätellä että tulija lähestyi konekivääripesäkettä mahdollisimman hiljaa ja varoen.

Noin kahdenkymmenen metrin päässä tulija pysähtyi erään puun suojaan, ja miesääni kysyi selvällä suomen kielellä: "Eikö teillä tuossa Sauman pesäkkeellä olekaan vartiomiestä yölläkään?"

Minä luulin että tulija oli joku naapuripesäkkeen vartiomies ja siksi vastasin aivan rehellisesti: "Ei ole."

Sitten vielä jatkoin, että "tällä kertaa meillä on miehet niin vähinä, että ei riitä vartiomiehiä joka pesäkkeelle. Pitää vain luottaa siihen, että naapuri ei sitä tiedä. Osa miehistä on kotilomalla, ja osa on vähentynyt sillä tavalla, kuin sodassa on tapana vähentyä, eikä täydennysmiehiä ole saatu pitkään aikaan. Tilanne on ihan samanlainen myös konekiväärillä, meidän jalkaväen miesten pitää heitä auttaa, että saavat konekivääripesäkkeelle parivartion yön ajaksi."

Vaihdoimme vielä muutaman merkityksettömän sanan, sitten vieras kysyi kuin ohimennen kelloa ja häipyi takaisin pimeyteen, sinne mistä oli tullutkin.

"Kuka se oli?" hoihkaisi Mätinki, joka vielä istui riu'un päällä. Hän oli kuullut keskustelustamme joka sanan.

"En osaa sanoa sen tarkemmin, mutta luulen että hän oli yhdennentoista komppanian vartiomies. Hän tahtoi tietää paljonko kello on tähän aikaan yöstä."

"Eipä täällä ole ennenkään yhdennentoista komppanian vartiomiehet käyneet kelloa kysymässä, silloinkaan kun on valoisampi, puhumattakaan näin sysipimeällä. Minä epäilen että mies oli naapurin puolelta", sanoi Mätinki ja jatkoi: "Hän oli urkkimassa tietoja, ja saatoit olla hyvin lähellä joutumista vangiksi. Tiedä montako heitä oli tuossa pimeän suojassa vaanimassa. Onneksi minä tuossa riu'ulla pidin sen verran ääntä, että he huomasivat meitä olevan kaksi eivätkä siksi uskaltaneet tehdä rynnäkköä pesäkkeelle."

Nyt minäkin aloin ymmärtää äskeisen tilanteen vakavuuden. Olin melkein varma, että asia oli juuri niin kuin Mätinki sen minulle kertoi; siksi mies ei ollut tullut pesäkkeelle asti, vaan oli jäänyt näkymättömiin ja vielä puun suojaan. Harmittikin, kun olin kertonut hänelle avoimesti kaiken miesten vähyydestä ja vartiopaikkojen tyhjinä olosta - enhän osannut siinä vaiheessa aavistaakaan, että hän saattoi olla vihollisen vakooja.

Otimme aamulla selvää, oliko kukaan yhdennentoista komppanian vartiomiehistä käynyt kysymässä kelloa konekivääripesäkkeellä. Kukaan heistä ei ollut käynyt, joten asia tuntui entistäkin selvemmältä. Yöllinen hiippailija - tai mahdollisesti hiippailijat - oli Neuvostoliiton puolelta ja sai niitä tietoja joita halusikin.

* * *

Kului kaksi vuorokautta yöllisestä vierailusta, kun neuvostoliittolaiset sotilaat yrittivät isommalla partiolla tulla pahan tekoon suomalaisten puolelle ja juuri sille korsulle, jossa minäkin majailin. Korsuhan oli Simon ja Sauman pesäkkeiden kohdalla, melko lähellä vartiopesäkkeitä, samoin kuin konekiväärimiesten Mutakuoppa. Yritys tuli Sauman pesäkkeen kohdalta, juuri siitä paikasta jossa outo mies hiippaili silloin yöllä.

Onneksi Simon ja konekivääripesäkkeen vartiomiehet olivat niin valppaina, että he kuulivat etumaastosta jotain tavallisuudesta poikkeavaa. He alkoivat ampua valoraketteja ja huomasivat rakettien palaessa, että etumaastossa Sauman pesäkkeen kohdalla oli naapurimaan sotilaita suurentamassa kulkuaukkoa vartiopaikkojen suojaksi pystytettyyn piikkilankaesteeseen.

Vartiomiehet avasivat murhaavan ristitulen konekiväärillä ja pikakiväärillä. Kaksi konepistoolia vielä täydensi tulen tehokkuutta. Pesäkkeillä oli molemmilla parivartio sinä yönä. Pian joutui korsuiltakin apuvoimia, ja niin kuivui viholliselta kokoon tämänkertainen hanke - joka olisi onnistuessaan saattanut olla suomalaisille tuhoisa ja aiheuttaa monen miehen tappiot.

* * *

Tästä tapahtumien vyyhdestä tuli täysi selvyys, kun noin kahden viikon kuluttua neuvostosotilaat tekivät väkivaltaisen partioiskun meidän oikealla puolellamme ensimmäisen pataljoonan lohkolla. Sielläkään he eivät onnistuneet yrityksessään. Useita heistä kaatui ja osa pääsi pakenemaan takaisin omalle puolelleen.

Yksi vihollisen sotilaista joutui suomalaisten vangiksi. Hän oli sotilasarvoltaan puna-armeijan kapteeni. Kuulusteltaessa hän oli kertonut kuuluvansa sellaiseen porukkaan, joka kulkee rintamalinjalla eri paikkoihin ja tekee väkivaltaisia tuhoamisiskuja tärkeimpiin kohteisiin suomalaisten puolelle. Kohteet olivat aina etukäteen tarkoin valittuja. Tämä osasto kuljetettiin kohteisiin, ja sen tehtävänä oli ensin suunnitella operaatio ja sitten toteuttaa se. Tärkeintä oli saada aikaan mahdollisimman paljon tuhoa.

Vanki oli tuon partio-osaston johtaja. Osastoon kuului pioneereja ja viestimiehiä, sekä kokeneita partiomiehiä ja yleensä rohkeita ja karaistuneita sotilaita, säälimättömiä ja pelkäämättömiä. Heidät oli koulutettu selviytymään kaikissa tilanteissa - he olivat puna-armeijan parhainta valiojoukkoa. Yhteensä koko osasto käsitti noin joukkueen verran miehiä.

Vanki kertoi suomalaisille kuulustelijoille, että noin kaksi viikkoa sitten osasto oli yrittänyt tehdä tuhoamisretken yhdeksännen komppanian alueelle. Tarkoituksena oli ollut tuhota Simon korsu ja sen vierellä oleva konekiväärimiesten korsu, tappaa niiden miehistö sekä ottaa yksi tai kaksi vankia. Yritys epäonnistui suomalaisten vartiomiesten valppauden ansiosta.

He aikoivat mennä Sauman pesäkkeen kohdalta linjojen läpi, koska he tiesivät että pesäke oli vartioimaton miehistöpulan takia. He kävivät ennakkoon tutustumisretkellä suomalaisten asemiin.

Vanki oli henkilökohtaisesti käynyt konekivääripesäkkeen vartiomiehen juttusilla puolenyön jälkeen. Hän kertoi vartiomiehen paljastaneen senkin, että Sauman pesäkkeellä ei ole vartiomiestä ollenkaan. Hän osasi puhua puhdasta suomea. "Mielestämme tien piti linjojen läpi olla ihan selvä korsuille asti, mutta jostakin käsittämättömästä syystä operaatiomme epäonnistui."

Toista kertaa ei samalta kohdalta kannattanut heti yrittää, koska vartiointia saatettiin tehostaa. Ja silloisen epäonnistumisen takia osasto oli nyt ensimmäisen pataljoonan kohdalla. Tavoitekin oli sama, tehdä tuhoa mahdollisimman paljon. Mutta tämäkin yritys epäonnistui.

Näin kertoili vangiksi joutunut puna-armeijan kapteeni suomalaisille kuulustelijoille tehtävistään ja epäonnistumisistaan. On täysi syy uskoa että hän puhui totta. Miksipä hän olisi valehdellut, olivathan nuo asiat suomalaistenkin tiedossa melko tarkkaan ja lisäsivät entisestään valppautta.

Kun myöhemmin konekiväärimies Mätingin kanssa pohdimme sen yön tapahtumia, olimme yhtä mieltä siitä että hän oli silloin ollut oikeassa epäillessään tuntemattoman hiippailijan olleen naapurin puolelta, urkkimassa tietoja joita he tarvitsivat suunnitellessaan tuhoamisretkeä suomalaisten puolelle. Tällaisista toimista saattoi hyvin päätellä, että jotakin epämiellyttävää oli odotettavissa. Mutta missä ja milloin vihollinen iskisi, sitä se ei suomalaisille etukäteen ilmoittanut. Tämä epätietoisuus ja pelko teki vartiomiehet entistäkin tarkemmiksi ja varovaisemmiksi.

* * *

Näiden epäonnistumisten jälkeen neuvostosotilaat vähensivät tiedustelu- ja partiotoimintaa huomattavasti ainakin Ostan suunnalla. Elettiin taas hyvin hiljaista asemasodan aikaa.

Talven tulokin siihen kai osaltaan vaikutti. Lumien aikana salaa liikkuminen oli paljon hankalampaa kuin sulan maan aikaan. Talvi tuli sinä syksynä aikaisin, jo joulukuun alkupäivinä satoi pysyvän lumen. Se helpotti myös vartiointia, kun lumi valkaisi vähän yön pimeyttä, liikkumisen kuuli paremmin ja jäljistä näki päivän valjettua, missä naapuri oli hiippaillut.

Niinpä taas kuulakkaina talviöinä suomalainen vartiomies kuunteli tuota yksitoikkoista mutta tutuksi tullutta Äänisen laulua, joka kuului näin: Tap, tap - tap, tap, taa. Tap, tap - tap, tap, taa. Se soitettiin konepistoolilla ja moni suomalainen vartiomies vuorollaan siihen yhtyi.

Näin koko Äänisen korvessa saattoi kaikua tuo tahdikas konepistoolin ääni. Tap, tap - tap, tap, taa. Karjalan yön yksinäisyydessä se oli sitä suomalaisen sotilaan ajanvietettä.

* * *

Alkuun Edellinen Seuraava