Sukututkimus → Veikko Holopainen: Sukutarina → 7. luku

Seitsemäs luku

Kesä joka ei unohtu

Se oli hirvittävän voimakas pamahdus. Tuntui aivan siltä kuin koko maapallo olisi mennyt miljooniksi sirpaleiksi. Noin sitä voisi verrata Viipurin pamaukseen, josta koulussa ollessamme luimme historian oppikirjasta.

Oli toukokuun alkupuoli 1944, kun Ostan suunnalla jalkaväkirykmentti yhdeksikköön kuuluvan yhdennentoista komppanian alueella sattui tuo valtava räjähdys, tarkemmin Kummun tukikohdan edustalla välimaastossa. Puna-armeijan sotilaat olivat suomalaisilta salaa kaivaneet maanalaisen käytävän, jonka toinen pää ulottui lähelle Kummun vartiopesäkettä ja läheistä miehistökorsua. Käytävään he olivat kuljettaneet suuren määrän räjähdysaineita. Tarkoituksena oli räjäyttää vartiopesäke ja korsu miehistöineen ilmaan.

Isku tuli eräänä toukokuun varhaisena aamuna kahdeksan aikoihin, kun koko miehistö nukkui kaikessa rauhassa korsussa, valppaana valvotun yön jälkeen. Ainoastaan vartiomiehet olivat valveilla.

Oli kirkas, kaunis aamu. Minä olin vartiossa Simon pesäkkeellä, yhdeksännen komppanian alueella. Komppanioiden vartioimisraja oli Simon ja Kummun pesäkkeiden välillä, joiden välimatka oli noin 150 metriä.

Räjähdys tuntui siltä kuin olisi alkanut voimakas maanjäristys. Heti räjähdyksen jälkeen vihollinen aloitti kranaattikeskityksen suomalaisten asemiin ja majoituskorsujen ympärille. Kranaatteja tuli Simonkin pesäkkeelle niin paljon, että oli pakko pysyä katetussa sirpalesuojassa - vaikka mieltä kalvoikin epäilys, että vihollinen hyökkäisi asemiimme. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Räjähdyksen voima oli niin valtava, että Kummun vartiopesäke hävisi kokonaan, samoin korsu tuhoutui miehistöineen. Tuhon jäljet olivat hirvittävät ja suomalaisten menetykset suuret. Räjähdyksen tekemä kuoppakin oli melkein kuin metsälampi, syvyyttä oli useita metrejä. Paljon siinä latauksessa oli ollut puhtia.

* * *

Silloin toukokuussa olin aikeissa mennä avioliittoon. Kaikki muut asiat oli jo lyöty lukkoon, ainoastaan hääpäivä oli vielä sopimatta. Sen tarkka aika riippui lomista.

Minun kaksi veljeäni oli myös rintamalla, ja hekin halusivat päästä häihimme. Varsinainen loma-aikamme ei kuitenkaan sattunut yhtä aikaa, joten lomia piti siirrellä. Loma-ajan siirtäminen oli silloin mahdollista perhetapahtuman tai muun pätevän syyn takia. Minun lomani alku siirtyi kymmenen vuorokautta eteenpäin, ja juuri sinä aikana oli tuo edellä kerrottu Kummun tapaus ja ankara tykistökeskitys. Keskityksen aikana tuli väkisinkin mieleen, että jos vielä tästä selviän niin en siirrä lomaani vaan lähden silloin kuin siihen on tilaisuus.

Vastoinkäymisistä huolimatta vihkimäloma tuli pidettyä ja oli aika palata taas rintamalle, hoitelemaan velvollisuuksiaan synnyinmaata kohtaan. Nuori aviovaimo jäi ikävissään kotirintamalle, ja minä läksin ikävöiden ja kaipaavalla mielellä kohti sotatannerta. Kenttäposti hoiteli kirjeemme kumpaankin suuntaan ja toimitteli myös siviilipaketit, jotka olivatkin tervetulleita.

* * *

Tilanne rintamilla oli kehittynyt siihen suuntaan että Suomen sodanjohto alkoi harkita vakavasti ainakin rintamalinjojen lyhentämistä sekä vetäytymistä Syvärinjoen takaa pois. Tähän vaikutti myös se, että itärintamalla sotaonni oli kääntymässä Neuvostoliiton eduksi.

Niinpä kesäkuun alkupuolella Ostankin suunnalla olevat suomalaiset jättivät asemansa ja lähtivät kaikessa hiljaisuudessa vetäytymään kohti Syväriä. Lähtö oli niin salainen kuin vähänkin oli mahdollista. Muutamille pesäkkeille jäi vielä vartiomiehiä, joiden oli määrä ampua silloin tällöin, jotta vihollinen luulisi kaiken olevan ennallaan. Neljän tunnin kuluttua heidän oli määrä jättää asemat ja lähteä tavoittamaan pääjoukkoa. Vetäydyttiin metsiä myöten, että vihollisen tähystäjät eivät huomaisi mitään erikoista olevan tekeillä.

Sivuutimme ensin Levinan kylän, joka oli kolmisen kilometriä etulinjasta. Levinassa oli pataljoonan komentopaikka ja monia muita sodankäynnille tärkeitä kohteita. Siellä olivat myös kanttiinit, nuo niin tärkeät palvelupisteet. Ne olivat rintamasotilaille aivan yhtä oleellisia kuin keitaat erämaassa vaeltajille, silloin kun niihin oli mahdollisuus poiketa.

Kylistä oli jo aikaisemmin kuljetettu pois mikä oli tarkoitus viedä. Marssimme ohi Nikidinskajan, ja kohta ohitimme Minovan kylän, joka olikin viimeinen ennen Vosnesenjaa - joka oli tavoitteemme sille päivälle.

Vosnesenjassa lepäilimme ja ruokailimme, mutta ennen kaikkea odotimme yön tuloa. Siellä meidät tavoittivat nekin miehet, jotka olivat jääneet vartiopaikoille. Niin oli koko porukka taas yhdessä. Oli kesäkuun alkupuoli, joten pimeää ei tullut yölläkään. Tuli kuitenkin hämärä joka heikensi näkyvyyttä. Hämärän suojassa joukkojen oli määrä ylittää Vosnesenjan silta.

Vosnesenja oli laaja-alainen ja suuri kylä, enemmänkin kaupunki, joka levittäytyi kahden puolen Syvärinjokea. Näitä eri puolia yhdisti noin neljäsataa metriä pitkä maantiesilta. Maantie johti Äänislinnaan, ja toinen pää jonnekin Neuvostoliiton sisäosiin. Kylässä oli paikallisten asukkaiden lisäksi monenlaisia sodankäynnille välttämättömiä komento- ja huoltopaikkoja. Myös pesula sijaitsi siellä. Siellä oli töissä kymmeniä Suomen naisia sekä paikallista naisväkeä.

Kello oli 23 kun lähdimme marssimaan Vosnesenjan halki johtavaa maantietä kohti siltaa. Avojonossa aloimme ylittää siltaa mahdollisimman nopein askelin, jotta kaikki joukot ehtisivät yli ennen hämäräajan loppumista. Olihan pelättävissä, että vihollinen huomaa suomalaisten jättäneen asemansa ja lähteneen vetäytymään Syvärin toiselle puolelle.

Pelko ei ollut aiheeton. Kun neuvostoliittolaiset huomasivat suomalaisten jättäneen asemansa, alkoi kiivas takaa ajo. Pommikoneet olivat pian Vosnesenjan sillan kimpussa, ja Äänisellä olevat tykkiveneet ehättivät niiden avuksi - täydentääkseen tuhoa sekä estääkseen suomalaisten vetäytymisen. Mutta kaikki oli liian myöhäistä, onnekkaasti ja oikein suunnitellun vetäytymisajankohdan ansiosta joukot ehtivät ylittää sillan. Ainoastaan muutama pioneeriosasto jäi sillan taakse. Hekin pääsivät seuraavana yönä tulemaan ylitse kaiken varalta varatuilla veneillä.

Kun viholliset huomasivat myöhästyneensä, he jättivät sillan pommittamisen. He tiesivät itse tarvitsevansa siltaa välittömästi. Niinpä he alkoivat pommittaa rajusti Suomen puoleista rantametsikköä, tykistön täydentäessä pommitusta.

He olettivat suomalaisia olevan rantametsikön suojassa. Oikeassahan he siinä olivat - siihen päättyi monen miehen matka kotiinpäin. Jokainen koetti hakea pommisuojaa mistä vain poteroa löysi. Minäkin ryömin hyvin suuren kivipaaden alle. Kivi oli yhden kulman varassa maassa, mutta muuten kokonaan koholla. Pienempi kivi kannatti sitä niin että mies sopi sen alle ryömimään. Pelkäsin kauheasti että jokin pommi putoaa niin lähelle, että se heittää pienen kiven pois ja minä jään loukkuun ison paaden alle - eikä kukaan tiedä minne minä olen joutunut. Mutta hätä ei lue lakia.

Kun tilanne alkoi rauhoittua ja puna-armeijan pommi-iskut tauota, siirryimme joen varrella alemmaksi ja rupesimme rakentamaan huoltotietä. Sodanjohto lienee aikonut, että jäisimme Syvärin varrelle asemiin pitkäksi ajaksi. Tietä rakensimme aivan synkkään metsään, ja teimme muun muassa monta sataa metriä kapulatietä suoalueen yli.

Tilanteen uhkaava huononeminen Kannaksella ja useat maihinnousuyritykset Laatokan koillispuolella pakottivat kuitenkin meidät lähtemään Syväriltä kiireen vilkkaa. Sinne jäi pitkä pätkä puolivalmista tietä, jota kukaan ei ehtinyt käyttää.

Tulimme erään kylän läheiseen metsikköön, Äänisen rannan tuntumaan, ja asetuimme sinne taisteluvalmiusasemiin. Mitään yhteenottoja ei siinä kuitenkaan tullut, ainoastaan vihollisen partio kävi kerran ampua napsimassa vartiopaikkamme edessä - merkiksi siitä että he seuraavat meitä tiiviissä tuntumassa. Ehdimme olla siinä kaksi päivää, kun kokoonnuimme ja lähdimme marssimaan kohti Äänislinnaa.

Emme kuitenkaan jatkaneet marssia Äänislinnaan saakka, vaan tulimme Ruoppaojan ohi ja pysähdyimme Tervaojalle. Teimme siihen teltat ja majoituimme viettämään juhannusaattoa.

Juhannus meni siinä ihan rauhallisesti, vaikka uhka Äänisen yli tulevista joukoista oli suuri. Vihollinen oli silloin jo noussut maihin Äänisen yli useassa paikassa. Aattoyön ja juhannuspäivän satoi vettä ihan kaatamalla, telttojen pohjallakin lillui vesi. Juhannuksen jälkeen meidät lastattiin kuorma-autoihin ja matka kohti Suomen rajaa alkoi.

* * *

Ajoimme Äänislinnan halki ja siitä eteenpäin noin 80 kilometriä, ja pysähdyimme Nuosjärvelle. Siinä meidät purettiin autoista ja jäimme paikoillemme useiksi päiviksi. Asetuimme Nuosjärven rantametsikön tuntumaan asemiin. Seutu oli hyvin luonnonkaunista, vaikka niissä oloissa ei kauneudella ollut kovinkaan suurta arvoa. Siinä oli kaksi järveä ja niiden välissä kapea kannas, jolla kulki maantie. Järviä yhdisti lyhyt joki, jonka yli johti maantiesilta. Toisenlaisessa tilanteessa se olisi ollut oikein viehättävä paikka, vaikkapa lomailijalle.

Suomalaisilla oli sillan ympärillä ilmatorjunta-aseita, joilla he karkottivat pois viholliskoneet. Ne kun olisivat halusta pommittaneet sillan taivaan tuuliin vaikeuttaakseen vetäytymistä - tämähän oli ainoa yhdystie rajalle sillä alueella.

Sattuipa kerran niin, että kun puna-armeijan koneet tulivat pommitusretkelle tuhotakseen sillan, ja kun suomalaiset avasivat ilmatorjuntatulen, yksi koneista pudotti hätäpäissään kaksi pommia järveen. Siinäkös kuoli kaloja valtava määrä. Oli kuhia, haukia, ahvenia ja muitakin kaloja. Myös muikkua oli pinnalla valtavasti. Meillä sotilailla oli oikeat kalajuhlat. Me keitimme ja paistoimme ja laitoimme syötäväksi sillä tavalla kuin itse kukin halusi syödä. Muikkuja suolasimmekin kenttäpakkeihin, ja näin oli niistä ruuan jatkoa useaksi päiväksi.

Olimme Nuosjärvellä viikon verran, kun tuli määräys siirtyä uusiin asemiin; nyt järvien toisenpuoleisen rannan metsikköön, synkkään kuusikkoon. Siinä jouduimme lähitaisteluun vihollisen kanssa ensimmäisen kerran sen jälkeen kun lähdimme Ostan suunnalta - siitä oli kulunut noin kuukausi. Lähdimme siitä peräytymään melko pian. Tarkoituksenahan oli vain hidastaa vihollisen etenemistä. Mutta kun siitä lähdimme, alkoikin tapahtua.

* * *

Vetäydyimme maantien suunnassa kohti Suomen rajaa, ja vihollinen oli aina kintereillämme, taitelukosketuksessa. Vihdoin saavuimme Vieljärven kylän laitaan. Kylän itäpuolella olivat suomalaisten puolustuslinjat. Siellä aiottiin pistää kova kovaa vastaan ja pysäyttää puna-armeijan eteneminen ainakin hetkeksi.

Syntyi ankara ja verinen taistelu. Meidän komppaniamme kohdalla vihollinen joutui hyökkäämään laajahkon peltoaukeaman yli, joten siihen kaatui heitä satoja. Kun edellinen hyökkäysaalto kaatui tuli uusi heti perässä, rajusti uraata huutaen. Näkymä ja tunne oli hirvittävä. Ihminen tappaa toisia ihmisiä, niin paljon kuin konetuliaseilla ehtii.

Vihollisella oli kuitenkin niin suuri miesylivoima, että meidän piti lähteä kiireen vilkkaa pakoon. Konetuliaseet eivät kestäneet enää ampua liian kuumumisen takia, ja patruunatkin alkoivat loppua, kun huolto ei niitä ehtinyt toimittaa niin vaikeissa oloissa.

Pakoonlähtö oli niin nopea, että kaikki suomalaiset eivät ehtineet mukaan. Osa jäi vihollisen linjojen taa, kun vihollinen kiirehti katkaisemaan perääntymistien. Sinne jäi yhdeksännen komppanian neljännen joukkueen neljäs ryhmäkin, Vieljärven taa, vihollisen puolelle. Me muut vetäydyimme kylän halki ja asetuimme asemiin kylän toisessa laidassa olevaan metsikköön. Osa miehitti Vieljärven toisen ranta-alueen. Vihollinen hyökkäili koko yön etsien heikkoa kohtaa puolustuksestamme.

* * *

Siinä yön hämärinä tunteina joutui nilsiäläinen Aarne Niskanen kolmen vihollissotilaan yllättämäksi. He olivat jo varmoja vangista ja jättivät aseensa maahan, kun menivät Niskasta tutkimaan. Mutta pelipä ei ollutkaan vielä pelattu loppuun.

Niskanen itse kertoi tapahtuman näin: "Huomattuani joutuneeni kolmen vihollisen piirittämäksi ja huomattuani myös sen, että he heittivät aseensa maahan tullakseen minua tutkimaan, alkoi minun päässäni raksuttaa ajatus, että pieni mahdollisuus on vielä pelastua tästä kiperästä tilanteesta. Aloin toimia vaistoni mukaan. Ammuin yhden vaarattomaksi, ja samalla löin toista kiväärin perällä päähän. Kolmas huomasi tilanteen kääntyneen ja alkoi tapailla maasta asettaan, mutta minä satuin olemaan häntä nopeampi, ja niin selvisin heistä. Viholliset olivat kuitenkin sivuillani ehtineet edetä niin pitkälle, että katsoin viisaimmaksi paeta vihollisen linjojen taa ja koettaa sieltä sopivan hetken tullen soluttautua omien puolelle."

Hän todellakin tuli omiensa luo kolmen päivän kuluttua ja itse kertoi koko tapahtuman. Emme hetkeäkään epäilleet, etteikö hän olisi puhunut totta.

Vihollisen puolelle jäänyt neljäs ryhmä lähti yön hämäryyttä hyväkseen käyttäen yrittämään veneellä Vieljärven yli omien puolelle. Yritys olisi muuten onnistunutkin täydellisesti, mutta sattuipa olemaan juuri sillä kohdalla mihin he olivat aikeissa tulla rantaan niin arka ja hätäinen konekiväärimies vartiossa, että hän alkoi ampua heitä kun vene lipui ampumamatkan päähän.

Niin ryhmänjohtaja, nilsiäläinen Kaarlo Savolainen kaatui oman miehen luodista. Savolainen oli ollut veneen perässä, ja hän oli riisunut paitansa sekä sitonut sen melan varteen, heiluttaen sitä merkiksi. Puhumisella ja huutamisella ei ollut varaa ilmaista itseään, olihan vihollisen olinpaikka tuntematon; heitä saattoi olla kyttäämässä hyvinkin lähellä. Hermostunut ja pelokas vartiomies ei yön hämäryydessä luottanut muuhun kuin aseeseensa, ikävin seurauksin. Sen jälkeen alkoivat toiset veneessäolijat suomeksi kiroilla ja sättiä vartiomiestä. Silloin vasta hän alkoi tajuta, että veneessä oli suomalaisia sotilaita jotka pyrkivät omien puolelle. Näin muut neljännen ryhmän miehet selviytyivät vaarallisesta tilanteesta.

Jouduimme aamuyön tunteina jättämään Vieljärven kylän. Vihollisen painostus oli niin kova, että suomalaisten voimat eivät riittäneet heidän pysäyttämiseensä. Vähän ennen vetäytymiskäskyä joukkueemme johtaja, vääpeli Hämäläinen, määräsi minut ja korpraali Laakkosen ottamaan yhteyttä neljänteen joukkueeseen, jonka piti olla meidän oikealla puolellamme asemissa. Lähdimme hyvin vastahakoisesti suorittamaan tehtävää, koska tilanne oli sekava ja vihollinen saattoi olla missä tahansa.

Emme löytäneet neljättä joukkuetta, mutta vihollissotilaat ampuivat kiivaasti juuri siltä kukkulalla jonka piti olla neljännen joukkueen miehittämä. Varmistuimme asiasta, ja totesimme heidän joutuneen jättämään kukkulan. Lähdimme kiireen vilkkaa oman joukkueen luo, mutta kun saavuimme lähtökohtaamme, niin viholliset raplasivat aseitaan juuri siinä mistä olimme äsken lähteneet - joukkueemme oli joutunut peräytymään. Vihollinen kuuli ja huomasi meidät ja alkoi ampua vimmatusti, mutta kun maasto oli jyrkkää rinnettä ja sakeaa vesakkoa, niin kuulat menivät viuhuen meidän päittemme yli.

* * *

Suomalaiset olivat jättäneet koko Vieljärven kylän seudun ja pakenivat nopeasti Suomen rajan suuntaan, pysähtyäkseen sopivissa paikoissa vastarintaan ja lähitaisteluun. Minä ja korpraali Laakkonen lähdimme juosten perään. Juoksimme ja juoksimme, sen minkä väsyneinä ja nälkäisinä jaksoimme, kunnes Laakkonen pysähtyi huohottaen ja sanoi: "En jaksa enää yhtään juosta, vaikka tappakoot tähän paikkaan. Mene sinä jos jaksat ja jätä minut."

Pysähdyimme hetkeksi lepäämään, ehkä pariksi-kolmeksi minuutiksi. Sen jälkeen minä otin Laakkoselta irtolippaat ja patruunat sekä leipälaukun, hänelle jäi vain konepistooli ja siihen rumpulipas. Sanoin hänelle: "Koeta pinnistää sen konepistoolin kanssa, minä kannan nämä muut kamppeet."

Niin lähdimmen jatkamaan matkaa. Juostuamme vielä hetken me saavuimme maantielle, ja iloksemme huomasimme siellä meidän joukkueemme johtajan ja komppanianpäällikön, sekä muitakin päällystöön kuuluvia sotilaita. Joukkueenjohtaja oli kertonut meidän olevan vielä yhteydenottomatkalla. Hekin olivat alkaneet epäillä jotakin odottamatonta tapahtuneen.

Hyvä mieli oli molemminpuolinen, kun me ilmaannuimme heidän näköpiiriinsä. Heillä oli mukanaan kaksi huoltojoukkueen polkupyörää, ja he luovuttivat ne meidän käyttöömme ja kehottivat meitä ajamaan eteenpäin noin kolme kilometriä, Palalahden kylän laitaan. Sinne majoitumme, ja muonakuski tuo soppaa, sekä saamme muutakin muonatäydennystä, luvattiin. Lähdimme Laakkosen kanssa ajamaan pitkin maantietä meille osoitettuun paikkaan, mieli hyvänä siitä että selvisimme tästäkin ihan mukavasti.

Saimme Palalahdessa vähän levätä, ja saimme soppaa mahan täydeltä. Jouduimme myös kovasti taistelemaan olemassaolomme puolesta. Kiivaiden taistelujen jälkeen vetäydyimme Jyrkölän kylän tuntumaan, missä saimme myös lämpimän sopan, ja teltatkin oli pystytetty meidän yövyttäviksemme. Söimme sopan ja saimme täyttää leipälaukkumme näkkileivällä.

* * *

Tässä vaiheessa alkoi miehistön mitta olla täysi ja kärsimyksen malja vuotaa yli äyräittensä. Suuri osa sotilaista, syötyään sopan ja täytettyään leipälaukkunsa, lähti kaikessa hiljaisuudessa metsään ja kohti Suomen rajaa; yhden, kahden ja kolmen miehen ryhmissä, kuinka monta hyvää kaverusta sattui olemaan.

Ei heillä, ainakaan kovinkaan monella, ollut mikään rintamakarkuruus mielessä, muuten vaan halusivat kauemmaksi vihollisesta, saadakseen levätä ja nukkua yönsä rauhassa. Unen puute ja liika väsyminen kun alkoi näkyä jo joukoissa kurittomuutena ja välinpitämättömyytenä. Lisäksi sitkeät huhut kiersi miehistön keskuudessa, että vihollinen saattaa tehdä yllätyshyökkäyksen majapaikkaan yön aikana. Ja niinhän se sitten tekikin, ja jouduimme pakenemaan. Teltat ja aseitakin jäi vihollisen saaliiksi. He jotka lähtivät iltasella omille teilleen välttyivät yölliseltä kahnaukselta ja saivat nukkua rauhassa.

Kun seuraava päivä koitti, sotilaat alkoivat palailla yksikköönsä; kuka omasta tahdostaan, velvollisuuden tunnosta syntymämaata kohtaan, kuka pikku pakotuksella. Kaikki he saivat pienen rangaistuksen ja sovittivat sen. Niin oli koko ikävä asia poissa päiväjärjestyksestä, ja kaikki oli niin kuin pitikin.

* * *

Joukkomme vetäytyivät ylivoimaisen vihollisen ahdistamina aina lähemmäksi ja lähemmäksi Suomen rajaa. Saavuimme Kolatselkään, joka oli aika laaja kylä, mutta myös maanteiden risteyskohta. Siitä lähti yksi maantie Aunukseen, toinen Äänislinnaan ja kolmas kohti Suomen rajaa. Kylän halki virtasi joki, jakaen kylän kahtia. Tämän joen varrella otimme vihollisen vastaan, ja siinä taisteltiin useita tunteja - suomalaiset toisella puolella jokea ja puna-armeijan sotilaat toisella.

Joen yli johtavan sillan räjäyttäminen epäonnistui, ja viholliset yrittivät käyttää siltaa päästäkseen joen yli. Keskiyön tunteina joukkomme joutuivat jättämään asemansa, ja niin peräydyimme kylän toisella puolella olevaan metsikköön, valmiina puolustautumaan tarvittaessa.

Vihollisen sotilaatkin pysähtyivät joelle eivätkä tehneet kahteen päivään mitään. Vaikutti aivan siltä kuin heitäkin väsymys olisi painanut, ja he olisivat tarvinneet vähän pidemmän lepotauon sekä muona-, ammus-, ynnä muuta täydennystä. Myös meille olivat nämä lepopäivät tervetulleita, olimmehan niin loppuun väsyneitä että kuljimme kuin unihoureessa.

Mutta todellisuus olikin kokonaan toinen kuin mitä me suomalaiset kuvittelimme. Puna-armeija vain keskeytti etenemisen tien suunnassa ja kuljetti metsien kautta joukko-osastoja perääntyvien suomalaisten eteen - ja katkaisi siten perääntymistiemme.

Niinpä meidänkin komppaniamme ja muutkin osastot joutuivat pakenemaan synkkään korpeen ja pyrkimään metsien kautta rajan tuntumaan. Tämä merkitsi myös sitä, että kuormastot ja kaikki raskas aseistus täytyi jättää viholliselle sotasaaliiksi. Miehistön oli tultava toimeen sillä mitä heillä oli mukanaan ja pyrittävä pääsemään rajan yli. Kiire oli, sillä vihollinen ahdisteli joka puolelta. Jouduttiin ylittämään laaja lettosuokin ja se oli monen hevosen hautausmaa. Eläimet eivät jaksaneet tarpoa suovellissä, vaan ne uupuivat jääden suohon. Ainoastaan muutamat hevoset pääsivät yli kuskiensa taluttamina, ilman mitään ajopelejä.

Kuljimme päivin ja öin, tunnustelijoiden ollessa joukon etupuolella. Sivuvarmistus oli joka puolella yllätyksien varalta. Tauot oli lyhyitä, muutamia minuutteja. Niillä järsittiin näkkileipää, kenellä sitä sattui olemaan. Vihdoin monen korvessa vaelletun päivän jälkeen saavuimme rajan tuntumaan, ja oli toivoa päästä lepäämään. Toiset miehet olivat asemissa, ja me kuljimme siitä linjojen läpi ja irti jatkuvasta taistelukosketuksesta.

Tulimme Loimolan kohdalta rajan yli, ja saimme ruokaa ja lepoa. Niitä kovasti kaipasimmekin, me väsyneet, likaiset ja nälkäiset korpisoturit, monen yhtämittaisen yön ja päivän korvessa vaeltamisen jälkeen, melkeinpä ilman ruokaa ja lepoa, aina vihollinen kintereillämme.

Puna-armeijan lentokoneet järjestivät kuitenkin vielä hankalan aamupäivän pommittamalla monena aaltona sitä metsäaluetta, jolle olimme majoittuneet lepäämään. Vihdoin pommitus taukosi, ja me pääsimme nukkumaan telttoihin, jotka oli valmiiksi pystytetty. Saimme levätä siinä useita päiviä ja olimme taas kuin uusia miehiä; uhkuen täysin rinnoin ja vatsoin maanpuolustustahtoa. Sitä toki vielä tarvittiinkin. Sotahan ei ollut vielä päättynyt, Suomenkaan osalta.

* * *

Jouduimme vielä ankariin taisteluihin monessa eri paikassa, ja miesvahvuutemme pieneni huomattavasti.

Ensimmäinen oli Hiisijärvellä, missä sodittiin monta päivää vaihtelevalla menestyksellä. Olimme välillä motissakin, josta piti taistelemalla raivata tie ulos, ennen kuin vihollinen ehtisi tuhota meidät kaikki.

Seuraava koitos oli Korpijärvellä, missä ajauduimme vihollisen ansaan ja jouduimme maalitauluksi, ilman minkäänlaista suojaa vihollisen kaivettujen pesäkkeiden eteen. Menetimme useita miehiä uhkarohkeutemme takia.

Sitten otimme yhteen Loimolassa ja uudelleen Hiisijärvellä, Korpijärvellä ja Loimolassa. Kaikissa näissä paikoissa käytiin joka kerta ankarat lähitaistelut, ja tappiot olivat sen mukaiset, molemmin puolin. Vihollisen ylivoima oli niin murskaava, niin miesvahvuuden kuin kalustonkin puolesta, että vain yli-inhimillisin ponnistuksin suomalaiset selviytyivät suuremmitta tappioitta. Käyttipä puna-armeija hyökkäysvaunujakin, vaikka taistelut käytiinkin enimmäkseen metsäisessä maastossa; niiden tuliteho oli metsässäkin vaikuttava.

Jouduimme vielä lyhyeen ja kiivaaseen tulitaisteluun Uukenjärvellä. Ennen varsinaista taistelua vihollinen tuhosi tiedustelupartiomme, jossa kaatui muuan nilsiäläinenkin sotilas.

Sodan loppuajan verisimmät ja raskaimmat taistelut käytiin Muuannassa (Elolampi). Taistelut kestivät useita päiviä, ja taistelulinjat aaltoilivat edestakaisin. Hyvin usein olivat joukot käsikranaatin heittomatkan tuntumassa toisistaan.

Yötkin olivat tulleet jo niin hämäriksi, että harmaapukuista vihollisen sotilasta ei voinut erottaa ennen kuin ihan nenänsä edessä. Tätä hämäryyttä vihollinen käytti ovelasti hyväkseen. Sen turvin se tuli käsikranaatin heittomatkan päähän, ja siitä pääsi yllättämään. Haavoittuneiden ja kaatuneiden määrä nousi huomattavaksi suomalaistenkin puolella. Jäipä yksi haavoittunut sotilas vihollisen asemien eteenkin, mutta hämärän turvin suomalaiset hakivat hänet sieltä pois, ja niin hän pääsi asianmukaiseen hoitoon.

Tämä Muuannan taistelu olikin sitten viimeinen meidän osallamme. Vihollinen oli sillä kohdalla saavuttanut tavoitteensa, mutta monilla rintaman osilla sota jatkui taukoamatta. Kannaksella olivat vielä kiivaat taistelut käynnissä, ja suomalaiset joutuivat sielläkin perääntymään.

* * *

Sitten tuli kuin yllättäen tieto, että oli solmittu aselepo.

Aselepo! Hurraa, sota on ohi ja me elämme! Me olemme vielä olemassa!

Ei voi sanoin kuvata sitä helpottunutta ja iloista mielialaa, joka joukkojemme keskuudessa vallitsi kun saimme tietää että sota on päättynyt. Vaikka toki tiesimme, että ehdot olisivat suomalaisille raskaat, silti sodan loppuminen oli mielestämme parempi kuin sen jatkuminen. Jokainen meistä tiesi, että olimme sodan jo taistelukentällä hävinneet.

Sitten tuli välirauha, ja alkoi herätä toivo, että kohta pääsemme kotiin, itsekukin omien rakkaittemme luokse.

Sellainen oli minun kesäni sotavuotena 1944. Täynnä jännitystä ja epämiellyttäviä kokemuksia, väsymystä, nälkää ja ainaista pelkoa. Se oli kesä, jonka kokemukset eivät jää koskaan mielestäni. Ne säilyvät muistoissani, elämäni loppuun asti.

* * *

Alkuun Edellinen Seuraava