Takaisin kotiseudulle

Koitti siis vihdoin sekin päivä, että sotatila Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli ohi. Ensiksi saatiin aikaan aselepo. Sitten neuvottelut johtivat rauhansopimukseen, joka allekirjoitettiin yhdeksäntenätoista päivänä syyskuuta 1944. Suomi oli irti sodasta Neuvostoliittoa vastaan, ja monivuotinen uuvuttava sotiminen oli päättynyt.

Mutta sota Suomen osalta ei vielä loppunut kokonaan; rauhanehdoissa oli nimittäin kohta, jossa suomalaiset sitoutuivat karkottamaan maasta saksalaiset sotavoimat. Heitä oli ainakin Lapissa ja joissakin Suomenlahden saarissa. Tarvittaessa oli vaikka taisteltava. Ja niinhän siinä kävi, että saksalaiset eivät lähteneet Lapista, ja Suomi joutui heidät sieltä taistellen karkottamaan.

Meidän yksikkömme, niin kuin kaikki muutkin joukko-osastot, vetäytyi heti rauhan myötä vanhan rajan taakse. Me asetuimme Rämejärvelle ihan rajan tuntumaan. Sieltä käsin hoidimme rajavartion tehtäviä. Puna-armeijan sotilaat olivat vartiossa rajan toisella puolella.

Yritimme tehdä tuttavuutta heidän kanssaan, vaikka se oli kiellettyä. Toiset heistä olivat hilpeitä ja mukavia veikkoja, sekä puheliaita. He tarjosivat mielellään mahorkkaa omasta tupakkapussistaan ja ottivat kun me tarjosimme omia tupakoitamme. Toiset taas olivat juroja. Aivan niin kuin mekin suomalaiset - meissäkin on juroja ja vilkkaita; toiset ovat hyvinkin innokkaita tutustumaan, toiset eivät piittaa uusista tuttavuuksista.

Siviiliasutus oli sillä kohtaa paikoillaan Suomen puolella. Tutustuimmepa yhden kaverini kanssa erääseen suomalaiseen jo iäkkääseen pariskuntaan, kun kävimme hakemassa heiltä maitoa useita kertoja. He kertoivat ainoan poikansa olevan armeijan palveluksessa ja heidän olevan kahdestaan talouttaan hoitamassa. Me autoimme heitä elonkorjuussa muutamana iltana.

Kun tiedustelimme, pelottaako heitä nyt kun neuvostoliittolaiset tulevat taas niin lähelle, vain vajaan kilometrin päähän. Ei toki pelota, he sanoivat kumpikin kuin yhdestä suusta. Sitten isäntä vielä jatkoi:

"Asuimme jo ennen talvisotaa tällä samalla paikalla useita vuosia, ja minä olen asunut tässä koko ikäni, eikä mitään pelättävää ole koskaan sattunut. Aina olemme eläneet sovussa ja yhteisymmärryksessä, niin kuin naapurien on tapana elää missä tahansa."

* * *

Meidän siinä majaillessamme ja rajaa vartioidessamme alkoi keskuudessamme kiertää huhuja, että reserviläisiä ruvettaisiin kotiuttamaan, ensin vanhimmasta päästä.

Huhuttiin myös, että me nuoremmat joutuisimme lähtemään Pohjois-Suomeen, saksalaisia pois ajamaan. Näissä huhuissa ei kuitenkaan ollut mitään perää.

Kotiuttamista valmisteltiin täyttä päätä. Meidät nilsiäläiset ja muutkin Koillis-Savon kuntien sotilaat siirrettiin erilliseen pataljoona seitsemääntoista, josta meidät sitten kotiutettaisiin. Tämä pataljoona oli majoitettu Rääkkylään.

Meidät sijoitettiin Rääkkylän maamiesseuran talolle. Nukuimme lattialla kylki kyljessä, reppu päänalusena ja mantteli peitteenä. Odottelimme ja odottelimme siinä marssillelähtökäskyä, ihan joutilaina. Mutta lähtöaika siirtyi aina eteenpäin. Odotuspäivistä tuli jo viikkoja.

Kulutimme aikaa parhaamme mukaan. Paikalliset asukkaat järjestivät tansseja puimaloihin ja riihiin melkein joka ilta. Toiset meistä kävivät niissä ahkerasti, aikansa kuluksi - samalla oli tilaisuus tutustua paikkakunnan nuorisoon. Minä tutustuin lähellä olevan maalaistalon isäntäväkeen ja kävinpä myös heidän saunassaan useita kertoja kylpemässä. Heissä tuli ilmi tuo karjalainen ystävällisyys ja iloisuus, sekä kestitseminen ja vieraanvaraisuus. Siinä kylvin ensimmäisen kerran uloslämpiävässä saunassa. Hyvä siinä olikin kylpeä, ei ollut savuinen. Kotikylälläni olivat kaikki saunat vielä siihen aikaan sisäänlämpiäviä savusaunoja.

Vihdoin meidät määrättiin jokainen vuorollaan lääkärintarkastukseen. Se oli lopputarkastus kotiuttamista varten. Lääkäri tutki tarkoin ja kyseli kaikkea terveydentilasta. Siinä oli mahdollisuus valittaa, jos kenelle oli jäänyt sellaista haittaa tai vammaa, joka saattaisi myöhemmässä vaiheessa pahentua - niin asianomainen pääsisi jatkotutkimuksiin. Ehtona oli kuitenkin, että siviilinpääsy lykkääntyi tuntemattomaan tulevaisuuteen; ainakin kunnes tutkimukset olisi suoritettu loppuun. Meillä jokaisella oli niin suuri halu päästä siviilin ja normaalielämään, että pikku vaivoista ei valitellut kukaan - vaikka olisi itse epäillytkin, että vaiva saattaisi ajan myötä pahentua ja ruveta haittaamaan elämää.

Kului vielä useita päiviä ilman että muuta olisi tapahtunut. Sitten eräänä aamuna tuli tieto, että tänään iltapäivällä lähdemme marssimaan kohti kotikuntaa, jossa kotiuttaminen tapahtuu. Jokaisen oli oltava paikalla lähdön aikaan, ja aseet ja kaikki varusteet oli otettava mukaan. Niin lähdimme iltapäivällä marssimaan kohti vapauttavaa määränpäätä, me nilsiäläiset kohti Nilsiää, muuruveteläiset ja juankoskelaiset kohti omaa kirkonkyläänsä; kuitenkin yhtä matkaa kaikki niin pitkälle kuin se oli mahdollista.

* * *

Jätimme Rääkkylän ja lähdimme pitkälle marssille. Tämän marssin päätyttyä vaihtuisi meidän jokapäiväinen elämämme armeijan kurinalaisuudesta vapaaseen siviiliin, jossa saisi itse päättää tulemisistaan ja menemisistään. Marssimme ohi Hammaslahden aseman Joensuuhun päin, ja pysähdyimme noin kaksi kilometriä ennen Joensuuta, missä leiriydyimme yöksi. Lähdimme taas aamulla jatkamaan matkaa kohti Joensuuta, jonot suorina ja hyvässä järjestyksessä. Kaupungin laidassa yhtyi mukaamme sotilassoittokunta, joka tahditti marssiamme kaupungin halki.

Emme suinkaan marssineet alla päin ja lyötyinä niin kuin häviäjät, vaan ryhdikkäinä ja pystypäisinä, kuten aina Suomen armeijan sotilaat. Se oli kerrassaan upea näky. Kaupunkilaisia kertyi katujen varsille sankoin joukoin seuraamaan marssiamme. Yövyimme seuraavan kerran Ylämyllyn lähettyvillä, myös ruokailimme ja lepäilimme siinä. Hoidimme samalla kipeitä jalkojamme, kun niihin oli alkanut ilmaantua marssin aikana rakkuloita ja hankaumia. Aamulla jatkoimme taas marssia. Tavoitteena oli ohittaa Outokumpu ennen yötä - marssittava matka oli noin kolmekymmentä kilometriä.

Hyvin monen teki mieli käyttää autokyytiä hyväkseen, koska oli tiedossa lopullinen määränpää. Käsky oli kuitenkin ehdoton, jokaisen oli pysyttävä osaston mukana. Autoja kulki sillä tieosuudella silloin paljon, ja kyytiin pääsyn mahdollisuus oli hyvä. Kuskit olivat myötätuntoisia rintamasotilaita kohtaan ja ottivat heitä mielellään mukaan. Kaipa siihen myötätuntoon lienee osaltaan vaikuttanut rintamasotilaan repun sisältö; repusta löytyi useinkin tupakka-askeja. Tupakka oli siihen aikaan kuumaa tavaraa kotirintamalla.

Moni ei kiellosta piitannut, vaan jätti osaston ja marssimisen, nousi autoon ja ajoi seuraavaksi yöksi omiensa luo.

Emme jääneet mekään kävelemään, vaan kiellosta huolimatta nousimme kuorma-auton kyytiin heti yöpymispaikkamme luona. Meitä oli minun lisäkseni alikersantti Rauni Heikkinen Nilsiän kirkonkylältä ja sotamies Matti Turunen Pieksänkoskelta. Pääsimme ensimmäisessä kyydissä Kuusjärvelle, jonne auto jäi. Jatkoimme matkaa toisella kuorma-autolla, suuntana Nilsiä.

Jostakin syystä Turunen erkani sakistamme Kuusjärvellä, ja me Heikkisen kanssa matkustimme kahdestaan. Pääsimme sillä autolla Toivalaan saakka. Siinä automme lähti toiseen suuntaan kuin mihin me olimme matkalla. Jäimme pois kyydistä ja selvitimme välimme kuskin kanssa tupakkalaatikolla.

Menimme lähellä olleeseen maalaistaloon ja pyysimme ruokaa, sillä nälkä oli aikamoinen. Rahaa meillä oli yhteensä sen verran, että saatoimme maksaa ruokamme.

Emäntä laittoi meille pöydän, ja me söimme hyvällä halulla. Oli karjalanpaistia ja perunoita sekä tuoretta leipää ja piimää. Kiitimme ensin ruuasta ja kun olisimme maksaneet, ei talonväki suostunut ottamaan mitään. Annoimme kuitenkin isännälle tupakka-askin ja hän oli siitä kovin mielissään. Istuimme ja keskustelimme talonväen kanssa hetken aikaa, ja sitten lähdimme maantien varteen odottelemaan seuraavaa kyytiä, joka kuljettaisi meitä taas kappaleen matkaa eteenpäin.

Hetkisen odotettuamme ajoi Kuopion suunnasta kuorma-auto, joka toi meidät Siilinjärvelle, ja niin määränpää läheni. Kun oli jo iltamyöhä, emme jääneet tien varteen odottamaan uutta kyytiä, vaan päätimme yöpyä Siilinjärvellä ja jatkaa matkaa aamulla. Menimme kahvilaan jossa myös majoitettiin yövieraita, otimme sieltä huoneen, joimme korvikkeet ja rupesimme nukkumaan.

Aamulla maksoimme yöpymislaskumme tupakka-askeilla niin kuin oli iltasella sovittu, ja lähdimme Nilsiän tien varteen odottamaan kulkuneuvoa joka veisi meidät kotiin. Pääsimme melko pian kyytiin, ja matka jatkui. Minä jäin ensin pois kyydistä kotini kohdalla. Heikkinen jatkoi vielä, sillä hänen kotinsa oli Nilsiän kirkonkylällä.

* * *

Tulin kotiin ihan yllättäen. Olihan ennakkotieto saatu, että ehdimme vasta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Nilsiään, ja nyt oli perjantaiaamu. Jälleennäkeminen tuntui ihanalta omien vanhempieni kanssa, mutta erikoisen ihanaa se oli nuoren aviovaimoni Tyynen kanssa. Emmehän mekään olleet tavanneet toisiamme sitten toukokuun, jolloin olimme viettäneet häitämme. Vain kenttäposti oli pitänyt yhteyttä välillämme.

Vietin viikonlopun kotona, koska tiesin toisten joutuvan Nilsiään vasta silloin. Menin maanantaiaamuna toisten joukkoon, kirkonkylän kansakoululle. Emme kuitenkaan saaneet vielä sinä päivänä vapautusta, vaikka aseet jo luovutettiin pois, ja samoin ylimääräiset varusteet. Ne varusteet jotka olivat itsekunkin päällä saimme pitää, vain manttelit luovutettiin pois.

Marraskuun viidentenätoista päivänä 1944 meidän käteemme annettiin sotilaspassi, ja olimme vapaat menemään ja tulemaan, oman tahdon ja halun mukaan. Oli kulunut kolme vuotta ja kaksi kuukautta siitä, kun alokkaana astuin Suomen armeijan palvelukseen Kuopion kasarmilla. Siitä ajasta kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta oli kulunut rintamalla, lukuun ottamatta kotilomia ja lyhyttä sairaala-aikaa.

Tuntui sanoin kuvaamattoman mukavalta, kun oli taas oman itsensä herra ja käskijä. Toisaalta kyllä vähän oudoksuttikin, kun elämä oli taas alettava melkein kuin alusta. Oli järjestettävä toimeentulo itselleen ja perheelleen. Niin, minullakin oli oma perhe, oli nuori aviovaimo; sota-aika oli tehnyt minusta perheellisen Kotitilallani oli kyllä työtä ja tilapäistä toimeentuloakin, mutta ansiotyössä on aina kuljettu silloin kun sitä on ollut saatavilla, ja kotityöt on tehty siinä sivussa. Vaimoni työpanosta kyllä tarvittiin äitini sairauden ja vanhuuden takia.

Elämä asettui normaaliin uomaansa. Päivät kuluivat yksi kerrallaan, siviilielämään alkoi tottua. Se tuntui paljon mukavammalta kuin sodassaolo. Mukavuutta lisäsi vielä se, että oli tuota perhettäkin ja sen tuomaa velvollisuutta ja vastuuta.

* * *

Kun olen kirjoittanut näitä omia ja oman yksikkömme kokemuksia sodasta ja sota-ajasta, olen pyrkinyt tuomaan ne julki totuudenmukaisesti ja niin kuin ne ovat minun muistiini unhoittumattomasti jääneet. Olen pyrkinyt välttämään tarkkoja päivämääriä, koska tiedän kokemuksesta, että numerot ovat ikäviä luettavia. Kuitenkin on pakko mainita joitakin vuosilukuja ja päiviä, että lukijakin tietää, missä ollaan menossa.

Me -22 syntyneet jouduimme olemaan sotapalveluksessa kolme vuotta ja kaksi kuukautta. Nyt on sodan päättymisestä kulunut yli viisikymmentä vuotta. Minäkin, silloinen nuori sotilas, olen jo 75-vuotias, raihnainen ja sairaalloinen sotaveteraani.

Meistä ei varmaan kukaan osannut silloin aavistaa sitä, kuinka sota jää pysyvästi meidän elämäämme, koko loppuiäksemme. Mutta nyt me sen vanhoina tiedämme liiankin hyvin. Se on mukanamme päivin ja öin. Aluksi se oli unessa sodassaolemista ja kauhukokemuksia sodan julmuuksista. Myöhemmin unennäkö harveni ja unien sisältökin muuttui siedettävämmäksi, mutta tuskin sotaunet koskaan loppuvat kokonaan.

Sota jätti jälkensä myös terveyteemme. Me rintamamiehet olemme kaikki tavalla tai toisella invalideja. Minun mielestäni ei pitäisi erottaa erilleen sotainvalideja ja sotaveteraaneja, vaan kohdella kaikkia invalideina. Tunnemme sen joka päivä kehossamme kipuina ja kolotuksina, heikentyneenä kuulona ja muidenkin aistien heikkenemisenä, liikkumisvaikeuksina ja vapinana ja monenlaisina muina, tässä luettelemattomina vaivoina ja jokapäiväistä elämäämme haittaavina seikkoina.

Mielestäni näistä vaivoista, ainakin suurin osa on sodan aiheuttamia. Sotilaana sekä henkinen että ruumiillinen sietokyky joutui ylittämään sen rajan, jonka ihminen kohtuudella kestää. Nyt ne kokemukset purkautuvat, ja ne tekevät meidän jokapäiväisen elämämme vaikeaksi.

* * *

Alkuun Edellinen